HE 68/2010 ei sisällä säädöstä tai esitystä siitä, että psykoterapian omavastuuosuutta kasvatettaisiin. Myös nykykäytännössä jää kuntoutujalle omavastuuta.

Lähinnä muutos näyttäisi koskevan sitä, että psykoterapiakuntoutuksen rahoituksen saisi jokainen kriteerit täyttävä ilman KELAn määrärahoista johtuvaa rajoitusta. Nykytilassa määrärahojen loppuminen on rajoittanut toisinaan tarkoituksenmukaiseksi arvioidun kuntoutuksen järjestämistä.

Esityksessä pohditaan säädösmuutoksen vaikutuksia ja todetaan yksiselitteisesti mm. potilaan oikeus kieltäytyä KELAn psykoterapiakuntoutuksesta, jolloin järjestämisvastuu olisi, kuten tähänkin asti, julkisella terveydenhuollolla. Suorana HE:n sitaattina tämä on sanottu näin: "Lisäksi potilaalla tulee olla oikeus kieltäytyä Kansaneläkelaitoksen korvaamasta kuntoutuspsykoterapiasta, jolloin vastuu potilaan kuntoutuksesta siirtyy julkiselle terveydenhuollolle."

Kuten hyvin tiedät psykiatrina, että kelan korvaukseen oikeutetun maksun yli menevän osan terapiapotilaat maksavat itse. Mikäli terapiakäyntien hinnoittelut nykyisestään nousevat sen maksavat potilaat, sillä kelakorvauksen on ajateltu olevan suurinpiiretein sama mitä nyt. Toiseksi useat asiantuntijat, samoin lain perusteluissa ja mm. Mielenterveyskeskusliiton pj. Pekka Sauri tiedotti viikolla, että tämän lain myötä on suuri riski, että julkisen sektorin palveltu heikkenee. Siinä sitä sitten on potilaalla mahdollisuus kieltäytyä Kelan korvaamasta terapiasta kun muuta vaihtehtoa ei todellisuudessa. ole. Ymmärrän, että sinä kokoomukselaisena näet laissa vain hyviä mahdollisuuksia.

Julkinen sektori ei saa toimia siten, että jättää hoitamatta järjestämisvelvollisuutensa piiriin kuuluvan toiminnan järjestämisen esimerkiksi vedoten KELAn psykoterapiaan. Siitä meidän julkisen sektorin päätöksentekijöiden on pidettävä huolta.

Psykoterapiakuntoutuksen rahoitusuudistuksen näen toki siinä mielessä mahdollisuutena, että kaikki kriteerit täyttävät tulevat sen piiriin eivätkä karsiudu pois esimerkiksi sen vuoksi, että tarve syntyisi loppuvuodesta, jolloin määrärahat olisivat loppuneet.

Ymmärrän hyvin, että terveydenhuollon palveluiden yksityistämiseen eri keinoin (ostopalvelut, palvelusetelit, toimintojen liikelaitostaminen ja yhtiöittäminen) suhtaudutaan varauksella. Jaan tämän huolen ainakin niin kauan, kun meillä ei ole luotettavia ja ajantasaisia seuranta-, mittaus- ja ohjausjärjestelmiä tai keinoja varmistaa, että palveluntarvitsijat eivät joudu heittopussin asemaan esimerkiksi ostopalvelujen tarjoajan vaihtuessa - esimerkiksi parhaillaan vanhusten asumispalveluita Siilisetissä kilpailutettaessa.

Tunnen suurta huolta siitä, että EU:n kannanotot johtaisivat Siiliset-liikelaitoksen yhtiöittämiseen ja siten pitkälti poliittisen kontrollin ulkopuolelle. Meillä on huikeat haasteet kehittää tilaajatoimintaa siten, että kuntalaisemme eivät joudu kärsimään ja pidän tätä esimerkiksi Siilisetin merkittävimpänä, elintärkeänä kehittämiskohteena.

Psykoterapian ostopalveluun suhtaudun kuitenkin myönteisemmin. Näen, että julkinen sektori voisi ostopalveluna ostaa hyvää, laadukasta psykoterapiaa esimerkiksi niille, jotka eivät sitä KELAn kriteerien mukaan voi saada tai halua hankkia. Julkisen sektorin palveluksessa toimivien psykoterapeuttien suoritemäärät (esimerkiksi mittarilla käyntejä päivässä) jäävät yksityispuolen terapeuteista: keskimäärin neljä psykoterapiakäyntiä päivässä/työntekijä julkisella sektorilla on tavoite, johon on vaikea päästä. Yksityisellä puolella täysiaikaisesti työskentelevä terapeutti tyytyy harvoin näin pieneen päivittäiseen käyntimäärään. Kysymys on toiminnan erilaisesta organisoinnista ja järjestämisen perusteista. Luulen, että ostopalvelumenettely tehostaisi psykoterapian tuotantoa ja siitä hyötyisivät niin potilas, maksaja kuin palvelun tuottajakin.

Psykoterapialle on melko helppo asettaa tietyt laadulliset ja määrälliset tavoitteet ja seurata sen vaikuttavuutta. Tällaisen palvelun osalta tilaajatoiminta olisi mahdollista saada toimivaksi ja tehokkaaksi, ja julkinen kontrolli yksityisesti tuotettuun palveluun säilyisi. Näin myös varmistettaisiin, että julkisesti järjestetty palvelu olisi laadultaan samaa kuin yksityisesti ostettu.

Psykoterapian rahoitusuudistuksen näen kyllä mahdollisuutena, en uhkana. Nykyistä suuremman joukon tulee mahdollisuus saada psykoterapiaa KELAn osittain rahoittamana. Samalla on tietenkin huolehdittava siitä, että terapeutteja koulutetaan riittävästi maan eri osien tarpeisiin, ja ongelmaa voi tulla jatkossa, jos työvoiman saanti yleisesti heikkenee ja ajaudumme työvoimapulaan. Näen kuitenkin psykoterapiatoiminnan aseman vahvistumisen myönteisenä paitsi potilaiden myös psykoterapeuttien ? erityiskoulutettujen sairaanhoitajien, psykologien, sosiaalityöntekijöiden ja lääkäreiden näkökulmasta ja yhtenä elinkeinona, joka tuottaa hyvinvointia paitsi potilaalle, työllisyyden ja verotulojen myötä myös laajemmin yhteisössä.

(Itse en enää psykoterapiatyötä tee enkä siten puhu omassa asiassani. On totta, että KELAN osittain rahoittaman psykoterapian potilaalle jäävä omavastuuosuus riippuu psykoterapeutin laskutuksesta. Siksi minulla olikin aikanaan tapana laskuttaa potilaitani KELAn korvaustaksan mukaisesti.)