Viikko 5

Vuoden 2010 vieraskynäkirjoitukset aloittaa dosentti, osastonylilääkäri, ja Kuopion psykiatrian keskuksen johtaja Pirjo Saarinen. Saarinen kirjoittaa mielenterveyspalveluiden, erityisesti oikeuspsykiatrian tilasta ja kehittämisestä.

112 – päivä

Helmikuun 11. on Euroopan 112-päivä. Päivän on sovittu tukevan valtakunnallista Sisäisen turvallisuuden ohjelmaa, jonka mukaan turvallisuus syntyy usean eri tekijän yhteisvaikutuksesta. Sitä edistävät turvallinen koti-, asuin-, koulu- ja työympäristö, toimivat peruspalvelut, hyvin suunniteltu liikenneympäristö ja avun saaminen aina, kun sitä tarvitaan.

Psykiatrisesta avohoitoyksiköstä ympäröivää maailmaa tarkastellen toivoisi luonnollisesti kaiken edellä kuvatun toimivan mahdollisimman hyvin. Toive lienee kuitenkin samalla tavalla epärealistinen nykypäivänä kuin on se, että hyvin toimivat mielenterveyspalvelut hävittäisivät väkivallan ja sen uhan koko yhteiskunnasta. Jos väkivalta ei tilastollisesti ole lisääntynytkään, on se kuitenkin raaistunut. Päihdeongelmista, erityisesti alkoholista johtuva kodin sisäinen ja elinympäristön turvattomuus on suurta. Koulumaailmassa ei esiinny vain kiusaamista, vaan suoranaista väkivaltaa niin oppilaisiin kuin opettajiin kohdistuen. Työelämässä ovat omat ongelmansa sielläkin. Kilpailu ja kiire vähintäänkin kiristävät pinnaa, henkinen paine lisääntyy. Terveys- ja sosiaalipalveluissa väkivallan uhka on arkipäivää, samoin muillakin palvelualoilla. Toisaalta virtuaalimaailmassa kaikki on mahdollista, niin hyvä kuin paha. Väkivaltainen kuolema ei aina seuraa silloinkaan, kun se oikeassa elämässä olisi raastavaa ja verta vuotavaa todellisuutta. Myös suhtautuminen aggressiiviseen käyttäytymiseen on usein ristiriitaista. Syyllisiä etsitään, moraalinen tuomio on kova, mutta toisaalta pientä ja joskus suurtakin väkivaltaa hyväksytään hämmästyttävän pitkälle.

Kun tapahtuu järjetön ja silmitön väkivallanteko koston, laajennetun itsemurhan tai jonkun muun syyn vuoksi, katse kääntyy lähes poikkeuksetta mielenterveyspalveluihin. Missä ne olivat, mitä siellä tehtiin, vai tehtiinkö mitään, oikein vai väärin? Mielenterveystyöntekijöiden päässä alkaa raksuttaa, tuntuuko sanomalehdestä tai netistä luettu tarina tutulta? Onko kyseessä meidän potilas? Missä tein väärin? Miten tekijän ja uhrin/uhrien omaiset voivat ja pärjäävät? Minne tulisi ottaa yhteyttä? Joudunko edesvastuuseen, kutsuvatko käräjät?

Mielenterveyden ammattilaiset kouluttautuvat ennalta ehkäisevään työhön, kehittävät työmenetelmiään, varmistavat laatua, opiskelevat kriisityötä sekä toimimista suuronnettomuustilanteissa. Järkyttävien tilanteiden purku, itsemurhan postventio, väkivaltaisen potilaan kohtaaminen, AVEKKI –koulutus, aktiivinen aikainen puuttuminen työyhteisön ongelmiin kuuluvat palvelu- ja koulutussuunnitelmiin. Työntekijät toivovat päättäjän ymmärtävän nämä resurssitarpeet ja viime kädessä äänestäjien, jotka päättäjät valitsevat. Viestintää asioista yritetään kehittää. Hyvä näin, eteenpäin mennään.

Yhteistyö poliisin kanssa on lisääntynyt. Tämä on tärkeää, koska terveydenhuolto ei voi ottaa suoranaista vastuuta rikosten ehkäisystä eikä turvapalvelun roolia tässä mielessä. Toisaalta poliisi ei voi olla hoitaja, lääkäri tai terapeutti, mutta kanssaihminen mitä suurimmassa määrin. Toimivaa yhteistyötä näillä sektoreilla kehitettiin muun muassa valtakunnallisessa Itsemurhien ehkäisyprojektissa 1980 - 90 -lukujen vaihteessa. Tästä toimintatutkimuksesta jäi allekirjoittaneelle

hyvät kokemukset sujuvasta yhteistyöstä entisen Kuopion läänin alueella. Silloin kehitettiin yhteistyön malleja mm. kriisityöhön, jotka ovat toiminnassa edelleenkin.

Myös Kuopion psykiatrian keskuksessa on rakennettu yhteinen toimintamalli poliisin kanssa säännöllisine tapaamisineen. Yhteistyö auttaa kummankin osapuolen työtapojen ja vastuiden ymmärtämistä ja tiedonkulun parantamista. Yli kolmekymmentä vuotta aktiivisesti julkisen sektorin mielenterveystyössä mukana oltuani esitän ehdotuksen koskien oikeuspsykiatrista palvelurakennetta. Joskus tuntuu siltä, että yhteiskunnalla on mahdollisuutta ohjata resurssia siihen pisteeseen, kun väkivallan teko on jo tapahtunut. Laitosolosuhteissa tapahtuvaa tutkimusta varten on henkilöstöä, erikoislääkäreitä ja aikaa riittävästi. Hoitojaksot ovat suhteellisen pitkiä. Polikliinistä avohoitoa valtion mielisairaalat eivät järjestä. Tätä tulisi kuitenkin pyrkiä luomaan, vaikka laitokset sijaitsevat vain muutamilla paikkakunnilla. Konsultaatiotoiminta julkiselle sektorille on yksittäisten työntekijöiden hyvän tahdon varassa ja sitä tahtoa todella löytyy. Myös tieteellinen tutkimusyhteistyö on merkittävää. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää, että esimerkiksi mielentilatutkimuksen jälkeen olisi mahdollista keskustella ja pohtia tapauskohtaisesti tutkittavan psykiatrisessa hoidossa mukana olleiden tahojen kanssa väkivallan tekoon johtanutta prosessia. Jos ja kun tämä edellyttää lainsäädännöllistä muutosta, niin tulisi tehdä. Tänä päivänä hoitava taho jää usein vain ymmälleen ja lehdestä luetun varaan. Mahdolliset virheet toistuvat tai ainakaan toiminta ei kehity. Uusissa potilassuhteissa voidaan joko pelätä liikaakin väkivallan riskiä tai torjua ja kieltää tämä uhka jälkeenpäin arvioiden ilmi selväsäkin tapauksessa. Lisää tietoa siis tarvitaan!

Kuopiossa 2.2.2010

Pirjo Saarinen

Dosentti, osastonylilääkäri, Kuopion psykiatrian keskuksen johtaja