Julkaistuja kirjoituksia vuodelta 2010

 

Kallavesj 29.12.

Asiakasmaksut kohdistuvat kipeimmin pienituloisiin

 

Uudenvuoden jälkeen kunnille on tulossa uusi mahdollisuus periä terveydenhuollon asiakasmaksuja.

Terveydenhuollon toimintamallien uudistamisen myötä esimerkiksi lääkärien tehtäviä voidaan siirtää sairaanhoitajille. Uudistuksen varjolla on ehdotettu sairaanhoitajien palveluiden muuttumista maksulliseksi. Opposition tavoin mm. Eläkkeensaajien Keskusliitto EKL on kritisoinut ehdotettua 8,90 e asiakasmaksua eriarvoistavana.

Työntekijöiden tehtävänkuvauksia ja palkkausta on myös tarkistettava. 

Ennen 90-luvun lamaa Suomessa perusterveydenhuollon maksuttomuus oli yleinen periaate. Laman myötä asiakasmaksut ovat hiipineet terveydenhuoltoon ja osuvat etenkin työelämän ulkopuolisiin.

Tilanne on kärjistynyt parinkymmenen viime vuoden aikana. Sosiaali- ja terveysministeriön ylijohtaja Kari Välimäki pitää tilannetta sietämättömänä. Välimäen mukaan ”Eräissä tilanteissa on erittäin vaikea saada tarvittavia palveluja, joita tarvitaan esimerkiksi kansansairauksien hoitoon.” (Yle Uutiset 22.11.)

Suomen asiakasmaksujen omavastuut eli ns. maksukatot ovat pohjoismaisittain tarkasteltuna korkeita. Kuten SDP huomioi valtion vuoden 2011 budjettikäsittelyssä, esim. sairaalahoidon, KELAn korvaamien lääkkeiden ja matkakustannusten yhteenlasketut maksukatot ylittävät jo 1 400 euroa. Maksukattoja tulee kohtuullistaa ja yhdistää.

Maksukattojen yhdistäminen oli yhtenä selvityskohteena myös sosiaaliturvan kokonaisuudistusta hahmotelleella SATA-komitealla. THL julkaisi maksukattojen yhdistämistä koskevan tutkimuksen vuonna 2009. Hallitus ei kuitenkaan halunnut edistää yhteisvastuullisempaa sairauskustannusten jakamista.

THL:n tutkimuksen mukaan kunnallinen asiakasmaksukatto ja lääkekatto ylittyivät noin 21 000 henkilöllä. Asiakasmaksujen ja lääkekulujen omavastuuosuus oli vähintään 1 206 euroa. Matkakuluista THL huomioi, että väestön ikääntyessä ja palvelurakenteen muuttuessa avohoito tulee lisääntymään ja lisäämään matkakorvausten tarvetta, samoin mahdollisesti hoitotakuu ja palvelujen keskittäminen.

THL:n arvion mukaan kunnallisen asiakasmaksukattojen ylittäjistä lähes 20 % eli noin 19 000 henkilöä on saanut yleistä tai erityistä toimeentulotukea, lääkekaton ylittäneistä taas noin 11 % eli noin 16 000 henkilöä.

Toimeentulotukiasiakkaiden määrä ei edes kerro kaikkea, sillä sairauskustannuksiin voidaan hakea tukea mm. kirkon diakoniatyöltä. Helsingin Herttoniemen kirkon johtavan diakonin Karoliina Puuskan mukaan Herttoniemessä käy viikoittain terveydenhuoltokustannuksiin tukea pyytäviä asiakkaita. (Yle Uutiset 22.11.)

Hallituksen ideoimalle terveydenhuoltomaksujen tielle ei pidä lähteä. SDP:n tavoitteissa työssä käyville ja työelämän ulkopuolisille pitää tarjota samantasoinen terveydenhuolto. Palkkatulojen ulkopuolelle jääminen ei saa kostautua moninkertaisesti, työterveydenhuoltoa rajatumpana terveydenhuoltona ja korkeampina asiakasmaksuina.

 


Uutis-Jousi 19.12. 

Päivähoidon palvelusetelit voivat siirtää maksurasitetta asiakkaille

Siilinjärvellä ollaan ottamassa käyttöön päivähoidon palveluseteleitä, jolloin lapsiperheet voisivat hankkia tarvitsemansa hoitopalvelun kunnallisen päivähoidon ulkopuolelta. Siilinjärven kunnanvaltuustossa keskusteltiin palvelusetelistä vilkkaasti. Palveluseteliä perustellaan ruuhkahuippujen tasaamisen välineeksi. Palveluseteliin käytettävä rahamäärä päätettäisiin vuosittain.

Palvelusetelit ovat hankalia, koska on näyttöjä siitä, että ne nostavat asiakasmaksuosuutta, jolloin maksurasite siirtyy palvelun käyttäjälle. Siilinjärven kaltaisilla alueilla ei käytännössä ole sellaisia kilpailevia hoidon järjestäjiä, että olisi mahdollista vaikuttaa hintaan kilpailuttamalla palvelun tuottajia.

Päivähoito on vahvasti osa kunnan peruspalveluja ja on mahdotonta hyväksyä, että kunta palvelusetelien kautta siirtäisi palveluvastuuta asiakkaille.

Muissa kunnissa on myös nähty esimerkkejä siitä, että yksityinen päivähoitopaikka ei ota hoitaakseen niitä lapsia, joilla on lääkärintodistus erityishoidon tarpeesta. Automaattisesti tällaisesta seuraa asetelma, jossa on yhteiskunnallisen eriarvoistumisen vaara. Opetustoimessakaan yleiset julkiset ja erilliset valikoivammat koulut eivät ole osoittautuneet yhteiskunnallisesti onnistuneeksi ratkaisuksi.

Pitkälle menneestä päivähoitopaikkojen ja koulujen eriytymiskehityksestä on esimerkkinä vaikkapa Englanti. Ajatus suomalaisten kuntien lisääntyvästä palveluseteleiden käytöstä johtuvasta julkisen ja yksityisen puolen koulutuksen eriytymiskehityksestä voi tuntua liioitellulta, mutta pitkällä tähtäimellä eri linjoihin valikoitumisen kasvu voi johtaa suurempaan eriytymiseen myös Suomessa.

Laki lapsen päivähoidosta ei sinänsä nykymuodossa estä palveluseteleitä. Lain mukaan ”Kunnan on huolehdittava siitä, että lasten päivähoitoa on saatavissa kunnan järjestämänä tai valvomana siinä laajuudessa ja sellaisin toimintamuodoin kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää.”

Käytännön valvonnan toteutumisen kannalta palvelusetelit ovat ongelmallisia. Kunnan edellyttämää tarvetta harkittaessa palvelusetelit eivät ole onnistunut ratkaisu tilanteessa, jossa aiemmin mainitusti palveluntarjoajia on monin paikoin rajatusti, eikä asiakkaalle voida taata tiettyä hintahyötyä palveluseteleistä.

On eri asia, jos kunta haluaa itse ostaa lisäpalveluja tarjoamansa julkisen päivähoidon rinnalle. Silloin kunta itse käyttää julkisen rinnalla yksityistä palveluntarjoajaa. Tällöin vastuu päivähoidon saatavuudesta, laadusta ja järjestämisestä on kunnalla. Kunta on myös selkeästi sopimassa kulloinkin saatavilla olevan päivähoidon hintaa, eikä hoitopaikan valintaa jätetä kuntalaisten hoidettavaksi.

Mielestäni Siilinjärven, Maaningan ja Nilsiän kuntien alueella on oltava tarvittava määrä julkisia päivähoitopaikkoja. Tästä on esitettävä valtuustoille suunnitelma. Toivon, että lapsiperheet tarkkaan harkitsevat palvelusetelin käyttöönottamisen ja siihen liittyvät riskit. Kannattaa lukea Kalle Isokallion haastattelu JHL:n jäsenlehdestä. Hän käsittelee kuntien yksityistämisvimmaa ja sen seurauksia.


Savon Silmukka 15.12.2010


Lastensuojelun tilanteeseen herättävä kunnissa

Herätys kunnat: lastensuojeluun tarvitaan lisää henkilökuntaa. Perheille suunnatut avohuollon tukitoimet kuten hoitoapu ja kotipalvelun tarjoaminen ovat esimerkkejä tarvittavasta työstä.

Vaikka herättelenkin kuntia, valtiota ei ole syytä päästää pinteestä, vaan sieltäkin on suunnattava resursseja kunnille.

Minulle soitti äskettäin eräs rouva Etelä-Suomesta, joka kertoi olevansa yksinhuoltaja. Kun yksi lapsista sairastui ja sairasta piti lähteä viemään päivystykseen, yksinhuoltaja ei saanutkaan hoitopaikkaa muille pienille lapsilleen. Ainoa rouvan saama ehdotus oli terveiden lasten kiireellinen huostaanotto.

Lasten yllättävän ja toistuvankin hoitotarpeen varalta pitää joka kunnasta löytyä järjestelmä, josta tuollaisissa tilanteissa saa apua. Muuten syntyy helposti tilanteita, joissa on paineita jättää pieniä lapsia yksin.

Toukokuun lastensuojelun vaikuttajafoorumin tiedotteessa professori Tarja Pösö ja perhekuntoutuskeskuksen johtaja Aila Puustinen-Korhonen totesivat, ettei lastensuojelussa nykyään pystytä turvaamaan kaikille sijoitetuille lapsille kasvuolosuhteiden turvallisuutta ja pysyvyyttä. Erityisen huolestuttavaa on, että Suomessa sijoitettujen lasten määrä on kansainvälisesti tarkasteltuna korkea.

Perheille annettava apu ja tuki ovat tarpeen kriisitilanteiden ennaltaehkäisemiseksi. Monet vanhemmat tarvitsevat apua aivan arjen tilanteissa, esimerkiksi kotipalvelua ja hoitoapua.

Perhejärjestöjen muodostama Monimuotoiset perheet –verkosto toteaa, että ainakin 65 % perheistä on jollain tapaa monimuotoisia. Monikkoperheet, joiden kansanedustajakummi olen, nostavat esille mm. isyyslomien lapsikohtaisuuden, tarpeellisen kotiavun ohella.

Monimuotoisilla perheillä on yleisten tukitarpeiden lisäksi omanlaisiaan toiveita: yksinhuoltajaperheet tarvitsevat erityistä apua työelämän ja perheen yhteensovittamisessa, kun taas uusperheissä vanhempien tasavertainen kohtelu olisi tärkeää. Sosiaalista vanhemmuuttakin on tuettava, sillä uusikin vanhempi voi korvata biologisen vanhemman ja tarjota lapselle vakaan kasvuympäristön.

Esimerkiksi Pohjois-Savon lastensuojelun kehittämisyksikkö tekee arvokasta työtä. Katse lapseen –hankkeessa pyritään kehittämään lastensuojelun avohoitoa ja vaativaa perhetyötä,  mikä on erittäin tarpeellista. Lastensuojelutyössä ja perheiden nopeisiin ja vaihteleviin tarpeisiin vastaamisessa tarvitaan kuitenkin vielä monenlaisia toimia.

Joulun läheisyys on erityinen peruste nostaa esille lasten ja perheiden tilanne, sosiaalisen ja taloudellisen sekä turvallisuuden näkökulmasta. Perheiden sisäistä vakautta on mahdollista lisätä riittävällä ja oikea-aikaisella palvelulla.


Savon Sanomat 13.12.2010


Toimeentulotuen leikkaus nuorilta on väärin

Eduskunta hyväksyi tällä viikolla, SDP:n vastustuksesta huolimatta, hallituspuolueiden esityksestä ja tuella harvinaisen epäoikeudenmukaisen lain. Sen puitteissa opintonsa keskeyttävän 18–25-vuotiaan nuoren toimeentulotukea voidaan leikata merkittävästi, jopa 40 prosenttia.

Kyseessä ovat usein nuoret, joilla on vakavia elämänhallinnan ongelmia, asunnottomuutta, päihteiden käyttöä tai masennusta. Onkin kysyttävä miten heidän jo nyt hyvin pienen toimeentulonsa leikkaaminen edesauttaa heitä pysymään kiinni yhteiskunnassa?

Käytännössä kaikki asian käsittelyyn osallistuneet asiantuntijat vastustivat muutosta mm. edellä mainituista syistä. Nuorten omia edustajia ei asiassa haluttu kuulla. Samanlaista asianosaisten huomiotta jättämistä on näkynyt myös muiden lakien käsittelyssä, kuten yliopistolaissa. Laaja-alaisesta vastustuksesta huolimatta hallitus on jyrännyt tahtonsa läpi. Nyt oikeiston vääristyneestä sosiaalipolitiikasta maksavat ongelmissaan painivat nuoret.

Päätös on erityisen suuri petos vihreiltä. Nuorten asioissa mielellään profiloitunut puolue söi jälleen sanansa. Puheissa vastustivat, mutta äänestivät lain puolesta. Kyseessä on jälleen uusi osoitus siitä miten vihreiden kauniit puheet ja käytännön teot eivät kohtaa toisiaan. Oikeistohallitukseen kotoutuminen on vihreiltä edennyt tämänkin päätöksen perusteella niin hyvin, että muutosta ja oikeudenmukaisuutta kaipaavien lienee syytä harkita vaaleissa muita vaihtoehtoja.

Eduskuntatalon edustalla osoittivat mieltään lakia vastaan kaikki opiskelijajärjestöt ja poliittiset nuorisojärjestöt, vain kokoomusnuoret puuttuivat. Minimitoimeentulon leikkaaminen on politiikan kaikkein pahimpia virheitä ja nyt sellainen tapahtuu, istuvan hallituksen toimesta.


 

Iisalmen Sanomat 6.12.

Vahingonteosta vastuuseen

 

Lainsäädännön mukaan ei ole olemassa perusteita, jotka oikeuttaisivat vahingontekoon. On eri asia, että joku vahingonteon muoto voi olla toiseen verrattuna rikollisempaa, mutta lähtökohtaisesti kaikenlainen vahingonteko on tuomittavaa. Vallitsevista olosuhteista huolimatta tekijä on lopulta itse vastuussa teoistaan.

Tutun sanonnan mukaan jos pirulle antaa pikkusormenkin, se vie koko käden. Niin ikävää kuin se onkin, pirullisuuden puuska voi iskeä ihmisiin ääritilanteissa tai heikoilla hetkillä. Kaikkeen toista vahingoittavaan toimintaan on puututtava, oman käden oikeutta ei saa sallia.

Ministeri Holmlundin ja poliisihallinnon välillä vallitsee erimielisyys poliisihallinnon uudistuksen tilasta. Suomen Poliisijärjestöjen Liiton Severi Savolainen on järkyttynyt Holmlundin näkemyksestä, että poliisin peruspalvelut on turvattu myös harvaan asutuilla alueilla. Savolaisen mukaan partioiden määrä on supistunut ja poliisi näkyy lähinnä vain suurempien kaupunkien alueella.

Poliisin näkymättömyys on havaittu myös Pohjois-Savossa, joten on helppo kallistua uskomaan Suomen  Poliisijärjestön näkemyksiä. Erityisesti poliisin tulo hälytyspaikoille voi kestään tunteja riippuen siitä missä partio hälytyksen tullessa on. Näin ollen ihmiset ovat turvallisuuden näkökulmasta eriarvoisessa asemassa riippuen asunpaikasta.

Niinpä oman tietämykseni mukaan poliisihallinnolla on realistisempi kuva tilanteesta. Suomeen tarvitaan lahjomaton ja lakia valvova poliisiorganisaatio, jonka toimintavalmiudet on turvattava. Resursointiin liittyy suunnitelmallisuus ja varovaisuus toimintoja ulkoistettaessa. Kuten Savolainenkin toteaa, jotkut oikeus- ja poliisihallinnon toimien ulkoistamiset ovat maksaneet enemmän kuin palvelujen toteuttaminen itse.

Ihmisen käsitys siitä mikä on väärin ja mikä oikein näyttää vaihtelevan suuresti. Yhä enemmän on ilmiöitä joita ei voi kun ihmetellä, mistä tietynlainen käyttäytyminen kumpuaa. Jokainen voi miettiä, mitä ihmisestä kertoo se, että pahoinpitelee lastaan. Tai talven tullen heittelee sillalta jäämurikoita ohiajavien autojen tuulilaseihin, kuten pääkaupunkiseudulla vuosittain tapahtuu. Tai levittelee ihmisistä perättömiä ja halventavia huhuja.

On järjetöntä, että joistain asioista on edes tarvinnut lailla säätää. Tiettyjen asioiden oppiminen pitää olla itsestään selvyys eikä siihen pitäisi tarvita poliiseja tai tuomareita. Yhä enemmän on ihmisiä, joilta näyttää puuttuvan moraalinen selkäranka, joka ohjaisi käyttäytymistä erilaisissa tilanteissa. Yhteisesti sovitut toimintatavat ja toisten kunnioittaminen toimivat ennaltaehkäisevästi myös ääriolosuhteissa.

Joulun alla Turku julistaa jälleen joulurauhan, kuten on iän kaiken tehty. Kaikki asettavat taas toivon, että rauha taataan. Ei tarvittaisi poliisia ja ensiapuhuoneet eivät täyttyisi.

Joka vuosi tähän joutuu pettymään. Taas kerran voi silti toivoa, että joulusta tulisi rauhan ja yhteiselon aika meille kaikille.

 


 

Uutis-Jousi 2.12. 

Valtion tuottavuusohjelma pysäytettävä

 

Valtion tuottavuusohjelmasta on kirjoitettu monenlaista. Eduskuntakokemukseni perusteella Uutis-Jousessa ollut Jouni Jetsun kirjoitus (25.11.) on oikein perusteltu.

Tarkastusvaliokunta julkaisi äskettäin mietinnön (25.11., TrVM 8/2010 vp) valtion varainhoitovuodelta 2009. Valiokunnan johtopäätös on yksiselitteinen: nykymuotoista tuottavuusohjelmaa ei tule jatkaa. Virheitä ei pidä toistaa valtio- eikä kuntatasolla.

Totesin mm. Iisalmen Sanomissa vuonna 2008: ”Nyt monessa julkisessa organisaatiossa unohdetaan marssijärjestys: ensin tuottavuuden nousu, sitten henkilöstön supistukset.”

Mietinnön mukaan vuonna 2003 tuottavuuden parantaminen oli vielä ensisijaista. Jo vuodesta 2005 tavoitteeksi on näyttänyt muodostuvan henkilöstön vähentäminen.

Tarkastusvaliokunnan mukaan tuottavuuden parantamiseksi on yritetty: 1) organisaatioiden kehittämistä, 2) ulkoistamista tai yhtiöittämistä, 3) palvelutarpeen pienentämistä, 4) henkilöstön tinkimistä, mistä on varaa ja 5) henkilöstön pakkovähennyksiä. Viimeinen kuvaa nykyistä tuottavuusohjelmaa.

Aidosti tuottavuutta edistäväksi mainitaan ensimmäinen: Ensin tuottavuuden lisääminen ja organisaation kehittäminen.

Jos toimintoja saadaan tehostettua, henkilöstöä voidaan vähentää. Valtion työvoima on kuitenkin vain 4 % työssäkäyvistä, joten mielikuva hyödyistä on liioiteltu. Alueellistamiset ja määräaikaisuudet heikentävät tuottavuuspyrkimyksiä.

Kunnallisella puolella on viidennes työssäkäyvistä, mutta muistutan, että kaikki kunnat eivät pysty täyttämään lakisääteisiäkään velvoitteitaan edes nyt.

Resurssiongelman keskeiseksi syyksi kunnat kokevat sen, että valtio lisätessään kuntien kustannuksia lisääviä velvoitteita ei osoita toimintaan tarvittavia määrärahoja, valtion rahoitus kokonaisuudessaan pysyy ennallaan tai jopa pienenee.

Tehokkuus ei välttämättä parane, vaikka ulkoistetaan tai yhtiöitetään säästötarkoituksessa. Tarkastusvaliokunta huomauttaa ulkoistamisen kokonaiskustannuksista.

Esimerkiksi poliisihallinnossa eräät oikeus- ja poliisihallinnon ulkoistamiset ovat maksaneet enemmän kuin tekeminen omana työnä. Samoin oikeuslääkärien vähyyden vuoksi ruumiinavaukset joudutaan osin tekemään ostopalveluina, kalliimmalla kuin virkatyönä.

Hankintojen koordinointi kannattaa usein, mutta valtiotalouden tarkastusviraston mukaan IT-hankinnoissa hankintayksikkö Hansel ei ole taannut toivottuja säästöjä. Yritykset ovat oppineet keskenään yhteistyöhön ja puitekaudet rajaavat kilpailua.

Yleishyödyllisissä palveluissa ulkoistamisiin ei pidä ryhtyä, sillä tulokset ovat vaihtelevia. Yrityksen toimintaansa koskeva tietämys ei automaattisesti siirry julkiselle sektorille, palvelun ostajalle ja on hyvä muistaa, että julkisella sektorilla on väestövastuu.

Työllistymisen rohkaiseminen on tärkeämpää kuin palkatun henkilöstön supistaminen. Palvelutarvetta voi pienentää myös perusasioihin kuten terveyteen panostamalla. Kuntien peruspalvelujen on nyt ja jatkossa oltava julkisen sektorin vastuulla ja järjestämiä.

Tarkastusvaliokunta muistuttaa myös harmaan talouden torjunnasta. Harmaa talous rokottaa verotuloja.

 


 

Savon Sanomat 10.11.

Elintilaa

 

Politiikan peruskysymyksiin kuuluu, miten voidaan varmistaa, että erilaisilla ihmisillä on mahdollisuus toteuttaa itseään ja omia ajatuksiaan.

Nykyajan yhteiskunta on tavattoman vaativa ja asettaa ihmisille valtavan paljon tavoitteita, muotteja ja odotuksia.

On kysyttävä, suvaitaanko eritahtisia tallaajia, missä menee yksilöllisyyden raja?

Työelämä ja jatkuva toimeentulon hakeminen raamittavat elämää ja estävät monien mielekkäiltä tuntuvien asioiden tekemistä.

Samalla maailma on pullollaan vaihtoehtoja ja ihmiset ovat suuren valinnaisuuden edessä.

Valinnanmahdollisuuksien suhteen ihmiset ovat usein epätasa-arvoisia.

Jääkö aikaa levolle ja pysähtymiselle?

Muistuuko edes mieleen, milloin on viimeksi ollut levollinen olo ja tunne, ettei tarvitse tehdä ratkaisuja jostain asiasta?

Levon tarpeesta kielii sekin, että SAK:n vuoden 2009 työolobarometrin mukaan puolet vastaajista oli viimeisen vuoden aikana työskennellyt sairaana, heistä 30 prosenttia useasti.

Työjärjestelyjen muokkaaminen ja työtahdin sovittaminen voisivat ainakin vähentää uuvuttavaa sairaana työskentelyn pakkoa.

Kun ihmisen elämä on ihan täynnä, ulospääsytie voi olla rajua uuden suunnan hakemista.

Onko irtiotolta näyttävä valinta oikea ratkaisu elämän ongelmiin ja stressiin, vai aiheutuuko kiireisistä ratkaisuista tarpeetonta hötkyilyä ja entistä suurempi umpisolmu?

Yltiöpäinen harrastaminen, kuten himourheilu veren maku suussa, epäterve laihduttaminen tai muu radikaali muutos voi tuntua kannattavalta, vaikka todellisuudessa uusi suunta kuormittaakin elämää entisestään.

Työn, perheen ja harrastuksen lisäksi tarvitaan tilaa tavoitteettomalle elämälle.

Nykypäivänä Pekka Kuusen kirjassaan 60-luvun sosiaalipolitiikka ongelmana näkemä passiivisuus voi joskus tuntua hyvinkin houkuttelevalta ja terveeltä toistuvan ylisuorittamisen sijaan.

Kuuselle kirjailija Joel Lehtosen Putkinotko-romaanin päähenkilö Juutas Käkriäinen on esimerkki ongelmallisesta yksilöstä.

Käkriäinen on pitkiä aikoja passiivinen, kunnes yhtäkkiä saa aikaan huhkia peltotöissä.

Yhteiskunnan pyörien on pyörittävä, mutta liika on liikaa.

Aina ei kannata juosta kieli vyön alla erilaisten tavoitteiden perässä.

Kohtuullista aktiivisuutta estävät toivottomuus, köyhyys ja osallistumisvalmiuksien puute ovat kuitenkin yhä ilmiöitä, joiden poistamisen eteen on tehtävä töitä.


 

Iisalmen Sanomat 1.11.

Syyspimeät tulivat, masennus vaanii?

 

Syyspimeät ovat taas käsillä. Monet tunnetusti reagoivat pimeyteen ja varsinkin masennukseen taipuvaisille kaamos on huolestuttavaa aikaa.

Masennus nähdään helposti yksilön ongelmana ja niinpä myös sen korjauskeinot ovat usein yksilökeskeisiä. Todellisuudessa kyseessä on usein vuorovaikutukseen liittyvä pulma. On tärkeää huomioida masennuksesta kärsivän yksilön tila yhteisöissä ja perhe-elämässä.

Masennus on sairaus, johon on mahdollista saada hoitoa. Toisaalta elämässä ei aina voi välttää alavireisiä aikoja. Joskus kysymys kuuluukin, mikä tulkitaan masennukseksi ja miten diagnoosin raja vedetään? Onko sietokykymme madaltunut erilaisia elämäntilanteita ja eritapaisia kohtaan? Altistuuko masennukseen taipuvainen nykyään suuremmille tai erilaisille paineille kuin ennen?

Vuosittain noin 200 000 suomalaista sairastaa masennusta ja esimerkiksi vuoden 2007 lopussa masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä oli noin 37 000 suomalaista. Kuten sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalaan kuuluvan Masto-hankkeenkin yhteydessä todetaan, masennus ei ole yhteiskunnassa lisääntynyt, vaikka se on noussut enemmän esille.

Masto-hanke (2007-2011) masennusperäisen työkyvyttömyyden vähentämiseksi keskittyy eri ammattiryhmiin, työpaikoilla tapahtuvaan työkyvyn tukemiseen ja työhön paluun helpottamiseen. Esimerkiksi ihmisläheiseltä mutta kuormittavalta sosiaali- ja terveysalalta siirrytään keskimääräistä useammin masennusperusteiselle eläkkeelle. Riskitekijöitä tulee ennakoida.

Sellaiset hankkeet kuin Masto ja Kelan vuonna 2010 käynnistynyt Aikuisten avomuotoisen mielenterveyskuntoutuksen kehittämishanke (AMI) ovat tärkeitä työssä käyvien auttamiseksi, mutta jo työvoiman ulkopuolella olevatkin tarvitsevat korostettua apua.

Kelan mukaan 20 000 alle 35-vuotiasta on työkyvyttömyyseläkkeellä. Nuorilla mielenterveydelliset ongelmat ovat yleisin eläköitymisen syy. Masennuksen yleistyminen eläköitymisperusteena on nousussa. Syrjäytymiskierre ja sen aiheuttama entistä pahempi masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien riski on saatava katkaistua.

On huomattava, että valtaosalla aikuisena psyykkisesti sairastuneilla on jo varhaisessa lapsuudessa ollut mielenterveyden ongelmia. Puuttumalla ajoissa voidaan välttää vakavampi ja pysyvämpi sairastuminen.

SDP:n terveyspoliittisena tavoitteena on, että työterveydenhuollon palvelut ja työkyvyn ylläpito tulee ulottaa myös työvoiman ulkopuolella oleviin. Työkyvyn ylläpitoon kuuluvat oleellisesti myös paremmat matalan kynnyksen mielenterveyspalvelut ja mielenterveyden yhteisöllisen näkökulman huomioiminen.

 


 

Alkuperäinen otsikko: Työuupumuksesta ei pidä rangaista

"Nykytilanteessa on vaarana, että terveydenhuollossa tehdään epätarkasti tilannetta kuvaavia diagnooseja, jottei työnantaja kieltäydy sairausajan palkan maksamisesta."

 

Savon Sanomat 30.10., mielipidepalsta

Seuraukset kauaskantoisia

 

Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa myös työuupumuksen ajalta tulee maksaa sairausajan palkkaa.

Nykytilanteessa on vaarana, että terveydenhuollossa tehdään epätarkasti tilannetta kuvaavia diagnooseja, joten työnantaja saattaa kieltäytyä sairausajan palkan maksamisesta. Tämä on ongelmallista esimerkiksi silloin, kun tehdään masennusdiagnoosi, vaikka kaikilla työuupumukseen sairastuneilla ei masennusta ole.

Työuupumuksen ja masennuksen erillisyys on todettu mm. Työterveyslaitoksen vuonna 2005 tekemässä tutkimuksessa.

Työuupumus on otettava vakavasti, kuten Työterveyslaitoksen tuoreempi tutkimus vuodelta 2010 kertoo. Työuupumus lisää nuorten, alle 45-vuotiaiden työntekijöiden kuolemanriskiä.

Erityisen vaaralliseksi tutkimuksessa todettiin voimakas väsymys. Pitkään jatkuva kuormitus vaikuttaa kielteisesti elimistöön.

Työelämässä jaksamisen kannalta alle 45-vuotiaiden työntekijöiden uupumisella voi olla kauaskantoisia seurauksia.

Itse kukin meistä on ajoittain kokenut, kuinka ylikuormitus ja stressi vaikuttavat jaksamiseen ja tehtävistä suoriutumiseen. Palautuminen viivästyy ja vaikeutuu, eikä päivän tai parin lepo enää auta, vaikka sellaiseen aikaa olisikin.

Työuupuneen on saatava levätä kunnolla, mutta mielenterveydelle kohdennetut terapiamuodot, muu hoito sekä työssä tehtävät muutokset ovat usein tarpeen. Tällöin oikea diagnoosi on tärkeässä asemassa.

Monesti ennakko-oletuksena näyttää olevan outo käsitys, että aina kun puhutaan mielenterveydestä, pitäisi vaivaan olla määrättävissä lääkitys. Näinhän ei kuitenkaan ole.

On hyvä muistaa, että lääkkeet poistavat oireita, eivät vaivan perimmäisiä syitä. Sairauden piilevät syyt on aina selvitettävä etenkin. Jos samassa työorganisaatiossa esiintyy useita työuupumustapauksia, pitää hälytyskellojen soida.

Sairausloman lisäksi tulee puuttua myös työyhteisön sisäisiin järjestelyihin ja yleisen työhyvinvoinnin tukemiseen.

Yhteiskunnan on tuettava työoloissa tehtäviä muutoksia. Työuupumuksen esiin tuomisen rohkaiseminen voi olla hyödyksi myös muun työyhteisön kannalta.

 


  

Savon Sanomat 28.10.

Pysytään totuudessa

 

Josa Jäntti kirjoitti muunneltua totuutta (SS 26.10.).

Hän väittää minun sanomakseni, että eläkkeen taitettua indeksiä ei saa muuttaa eikä palata alkuperäiseen palkkaindeksiin. Koskaan en ole näin sanonut.

Minulta moneen kertaan kysyttiin viime eduskuntavaalien alla, onko eläkkeiden indeksijärjestelmään tulossa tulevalla vaalikaudella muutosta.

Sanoin, että minun tietääkseni siihen ei oltu suunniteltu muutosta.

Kuten voitte todeta, tämä tietoni piti paikkansa, nykyinenkään hallitus ei muutosta ole esittänyt.

Minulla ei ole ollut eikä ole syytä vastustaa sellaisia muutoksia, jotka parantaisivat eläkkeiden ostovoimaa.

Nyt vain pitäisi löytää sellainen ratkaisu, joka vaikuttaisi myönteisesti nyt ja pitkälti tulevaisuuteen.

Josa Jäntti tuntuu tekevän tulkintoja, jotka ovat kaukana totuudesta. Hän väittää, että olisin myös jyrkästi vastustanut kotikuntani liittämistä Kuopioon.

Siilinjärvellä on 43 valtuutettua, jotka tekevät demokraattisesti päätökset kuntansa asioissa.

Olen siis yksi 43:sta, enkä näin ollen mitenkään voi ottaa hartioilleni tai ansiokseni päätöksiä, joita Siilinjärven valtuutetut yhdessä tekevät.

Olen sanonut, että demokratiaan kuuluu puolustaa yhteisesti sovittuja päätöksiä, ja sen teen vastakin.

 


 

Uutis-Jousi 24.10.

Vanhemmat ja lapset tarvitsevat toisiaan

Työ-, perhe- ja muun yksityiselämän yhteensovittamisen eteen on tehtävä työtä. Jos valtaosa energiasta kuluu työhön, oman elämän rakentaminen ja itsensä kunnossa pitäminen jää varjoon. Etenkin nykyisenä projekti- ja pätkätyön rytmittämänä aikana työ ja yhä uusiin hankkeisiin orientoituminen voi viedä arvokasta aikaa läheisiltä.

Ihmissuhteet vaativat aikaa ja läsnäoloa, jota esimerkiksi sähköiset viestintävälineet ja palvelut eivät korjaa. Varsinkin nuorilla aikuisten läsnäolo on tärkeää. Etenkin perheissä, joissa on pieniä lapsia, tarvitaan lisää joustavuutta työaikaan ja järjestelyihin. Vanhemmuuden haasteellisuus on rohkeasti myönnettävä ja valmiuksia vanhemmuuden tukemiseen on lisättävä.

Vanhemmuuden jakaminen on lasten hoitoa ja yhteistä aikaa. Lasten hoidossa ja vanhemmuuden jakamisessa tulee aina lähteä lapsen parhaasta. Jakamiskysymykseen on ehdotettu ratkaisuksi 6+6+6-mallia, jossa isä ja äiti käyttäisivät kuusi kuukautta ja loput kuusi jäisivät vanhempien keskenään sovittavaksi.

Ratkaisu on hyvää tarkoittava. En kuitenkaan kannata näin yksisilmäistä ratkaisua, vaan on mietittävä lapsen näkökulmasta, kuka on paras hoitamaan lasta missäkin ikävaiheessa.

Perheitä on monenlaisia. Kaikissa ei ole toista vanhempaa tai toinen vanhempi asuu muualla. Silloin tulee miettiä tapauskohtaisesti, miten vanhemmuuden vastuiden ja läsnäolon jakaminen voisi onnistua. Yksinhuoltaja tarvitsee erityistä tukea kantaessaan moninkertaista vastuuta. Jos ainut vanhempi uupuu, perheelle ei välttämättä jää ketään.

Uskon, että myös sukupuolten väliseen vanhemmuuden jakamiseen auttaa parhaiten työelämän muuttaminen lapsiperheitä suosivammaksi. Jos vallitsee pelko, että omat projektit siirtyvät muille poissaolon aikana, mikään perhevapaamalli tai tukimuoto ei välttämättä saa toista vanhempaa jäämään kotiin hoitamaan lasta, vaikka halua siihen löytyisikin.

Jo neuvolapalveluissa tulee tukea isiä enemmän, jotta yhä useampi rohkaistuu ja kokee hoitotehtävän itselleen luontaiseksi. Sukupuolten välisestä vanhemmuuden jakamista ajateltaessa on huomattava myös riski, että äiti onkin se, joka tekee pitkiä työpäiviä ja on liikaa poissa perheen luota. Molempien vanhempien läsnäoloa kaivataan lasten valveillaoloaikana.

Vanhemmuutta ei siis kiireiden keskelläkään tulisi järjestää vain vuorotteluksi, vaikka esimerkiksi eroperheissä näin voi käytännössä käydäkin. Aikuisten kanssa vietetty yhteinen aika on tärkeää, jotta lapsi näkee yhteisiä toimintamalleja ja oppii elämään luontevasti niiden parissa. Yksinhuoltaja perheissä tarvitaankin lisätukea sekä arjen vastuiden jakamisessa että kiireettömän yhteisen ajanvieton järjestämisessä.

 


 

Iisalmen Sanomat 6.10.

Elää ja kuolla arvokkaasti

 

Näin erään hautausmaan portilla kyltin jossa sanottiin kutakuinkin näin: "lopulta jokainen polku johtaa, pihalle kirkkomaan". Kyltissä oli jotain koskettavaa, vaikka tarkka henkilö huomaa sen melko lailla vanhentuneeksi. Kylttistä voi lukea, että me elämme jaetussa maailmassa, jossa asiat lopulta ovat enemmän yhteisiä kuin yksilöllisyyttä korostavana aikana hoksaammekaan. Kuoltuammekin jää jälkeen yhteisö, jonka tehtäväksi jää huolehtia siitä että polku päättyy arvokkaasti.

 

Jaetussa maailmassa yhteisistä asioista pitää huolehtia yhdessä. Kuolema on viimeinen, luonnollinen osa elämää. Silloin kun mahdollista, myös tästä ihmisen elämän osasta on tehtävä yhdessä hyvä. Silloin, kun tiedetään ihmisen kuolevan, ja häntä hoidetaan "kohti kuolemaa", puhutaan saattohoidosta.

 

Vuosittain Pohjois-Savossa sairastuu 1 200 henkilöä syöpään. EU suositusten mukaisesti Pohjois-Savossa pitäisi olla 20-25 saattohoitopaikkaa, mutta nyt näin ei ole. Siksi Pohjois-Savon syöpäyhdistys on aloittanut hankkeen saattohoitokodin saamiseksi Pohjois-Savoon. Tämä on tärkeä hanke. Saattohoito tulisi järjestää asianmukaisella tavalla Pohjois-Savossakin.

 

Sosiaali- ja terveysministeriö peruspalveluministeri Risikon johdolla on tuottanut viime viikolla julkaistut kansalliset suositukset saattohoidon järjestämiseksi. Suositukset ovat erinomaiset, mutta ministeriö ajattelee saattohoidon toteutuvan ilman lisä resursseja. Pidän tätä ajatusta täysin mahdottomana.

 

Saattohoitosuositukset sisältävät suosituksia hoidon järjestämisestä, omaisten oikeuksista osallistua hoitoon, potilaan oikeudesta olla - ellei pakottavaa estettä ilmene - kotonaan. Omaisten osuutta saattohoitoon korostetaan, mutta harvoin muistetaan, että tilanteessa myös omaiset tarvitsevat tukea.

 

Omaiset tarvitsevat valmiuksia hoitoon, eli saattohoidettavan hoidollista osaamista, sekä omaa henkistä jaksamista. Näistä syistä jokaisella saattohoidettavalla tulee olla mahdollisuus ensisijaisesti ammattimaiseen hoitoon, ja myös mahdollisuus tarvittaessa laitoshoitoon.

 

Laajemmalla tasolla on kysyttävä, mihin suositukset riittävät. Esimerkiksi vanhustenhoidossa on aivan asialliset suositukset käytössä, mutta harmillisen monessa kunnassa näitä rikotaan räikeästi. Suosituksia tulisi muuttaa saattohoidossa sitoviksi normeiksi, aivan kuten suurta osaa suosituksista muuallakin terveydenhuollossa, ja vanhustenhoidossa. Tämä luonnollisesti edellyttää kuntien budjettipohjan vahvistamista.

 

Pohjois-Savon Syöpäyhdistyksen suunnittelema saattokotihanke on tärkeä, ja on toivottavaa, että Pohjois-Savon kunnat suhtautuisivat siihen myötämielisesti.

 

Otetaan yhteinen ymmärrys ja osaaminen käyttöön, rakennetaan sellainen saattohoito konsepti, joka kelpaa malliksi muillekin.

 


 

Savon Sanomat 1.9.

Onnistumista on jaettava tasaisemmin

 

Alkusyksyn yksi suurista uutisista oli, että yhdysvaltalainen arvostettu viikkolehti Newsweek rankkasi Suomen maailman parhaaksi maaksi. Tuloksen olisi saatava meidät miettimään: ”mitä niin hyvää Suomessa on”, ”miten meidän tulee kehittyä pysyäksemme tulevaisuudessakin hyvänä maana elää”.

 

Tuloksista huomataan, että Suomen vahvuus on ihmisten tasa-arvo: verrattain yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään. Tämän voi todeta katsomalla vertailun indikaattoreita. Olemme koulutuksessa Newsweekin(kin) mukaan maailman paras maa. Suomalaista koulujärjestelmää kansainvälisessä vertailussa leimaa tasa-arvo: kaikilla on mahdollisuus sivistykseen. Suomessa ei ole käytössä esimerkiksi tasoluokkia, jotka erottelisivat varhaisessa vaiheessa oppilaat ”hyviin” ja ”huonoihin”. 

 

Menestyimme hyvin myös elämänlaatu – indikaattorilla. Elämänlaatua mitattiin muun muassa tekijöillä vaurauden jakautuminen, köyhien määrä, ja sukupuolten tasa-arvo. Koska suomalaiseen yhteiskuntaan ovat kuuluneet korkeat verot, joilla maksetaan yhteiset, kaikille yhtäläisesti saatavilla olevat palvelut ja tulonsiirrot köyhimmille, vauraus jakautuu meillä tasaisemmin, ja esimerkiksi köyhiä ei kansainvälisesti verrattuna ole kovin suurta osaa väestöstä. Huonosti Suomi menestyi kärkijoukkoon verrattuna terveydessä. Suurimpia ongelmiamme ovat terveyspalveluiden epätasainen saatavuus, ja terveyserot. Tässä suhteessa emme ole erityisen tasa-arvoinen yhteiskunta.

 

Hienosta kokonaistuloksesta huolimatta muistettava, että Suomessa on yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät voi ymmärtää tällaista tulosta. Jos tulosta Suomen ykkössijasta lukee köyhä, pitkäaikaistyötön, tai syrjäytynyt suomalainen, ei hän voi tunnistaa ylistyksestä omaa maataan. Suomea vaivaakin pirstaloituminen toisistaan etääntyviin elintasoluokkiin. Meillä on riski vahvuutemme, tasa-arvon, menettämisestä. Erityisesti ylin ja alin elintasoluokka etääntyvät. Karkea jako voisi kuulua näin: ”ökyrikkaat”, hyvin toimeentulevat, keskiluokka, heikosti toimeentulevat ja toimeentulon äärirajoilla kitkuttelevat. Ensin mainittuihin kuuluvat eriluokan miljonäärit, seuraaviin hyväpalkkaiset, kolmanteen pieni- ja keskipalkkaiset, neljänteen esimerkiksi pienipalkkaiset yhden elättäjän perheet, ja viimeksi mainittuun minimipalkalla perhettä elättävät, pienten sosiaalitukien ja pienten eläkkeiden varassa elävät ihmiset.

 

Tulevien vuosien suuri haaste on pysäyttää eriarvoistuminen, ja saada alimpia elintasoluokkia lähemmäs ylimpiä. Tämä haaste liittyy kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin koulutuksesta terveydenhuoltoon.

 


Iisalmen Sanomat, 23.8.

Seitsemänkymmenvuotinen työ jatkuu

Vuosikymmenten vaihtuessa kansalaisjärjestöissä yleensä jäsenkunta vaihtuu. Niin ikään tavoitteet ja toimintatavat vaihtuvat, kun jotkut tavoitteet toteutuvat, ja uusia tulee tilalle.

Mutta mikä voisi olla järjestö, jossa jo seitsemänkymmentä vuotta on ollut samat jäsenet, ja melko lailla samat tavoitteetkin? Ja, vaikka jäsenet ovat kunniakansalaisia, ja tavoitteet yleisesti hyväksyttyjä, tavoitteita ei vieläkään ole Suomessa saatu täysin toteutettua. Tällainen järjestö on tänä syksynä 70-vuotisjuhlaansa viettävä Sotainvalidien veljesliitto.

Tavoitteita sotainvalidien kuntoutuksesta ja palveluista ei olla saatu täysin toteutettua. Joskus kansalaiset kyselevätkin, miksi ”invalidien asiaa ei vieläkään ole saatu hoidettua”. Eikö poliitikoilla ole tarpeeksi tahtoa?

Asia ei ole mustavalkoinen. Eduskunnassa on paljon kansanedustajia, joille sotainvalidien asia on tärkeä. Kansanedustajien sekä sotainvalidien yhteisestä tahotilasta johtuen sotainvalideilla on muun muassa tietyn invaliditeetin haitta-asteen jälkeen oikeus kodinhoitoa ja terveyspalveluita sisällä pitäviin valtion korvaamiin kotipalveluihin. Suomeen on rakennettu sotainvalidien hoito- ja kuntoutussairaaloiden verkosto, jossa yli 1600 paikkaa sotainvalideille, joille avopalvelut eivät ole riitävät, vaan jotka tarvitsevat laitoskuntoutusta.

Sotainvalidien hyväksi on vielä työtä tehtävänä. Avopalveluihin on oikeus vain haitta-asteeltaan 20-100% invalideille. Tämä jättää 9500:sta elossa olevasta sotainvalidista noin 4000 avopalveluiden ulkopuolelle. Kun sotainvalidien keski-ikä on 87-vuotta, haitta-asterajoista olisi syytä luopua kokonaan. Toinen yhtä tärkeä tavoite on saada sotilasvammalaissa periaatteessa turvatut palvelut myös käytännössä kaikkien sotainvalidien ulottuville. Nyt näin ei ole, sillä kaikissa kunnissa palveluita ei pystytä järjestämään, ainakaan riittävästi. Lisäksi yhteiskunnan on löydettävä tukea yli 20 000:lle sotainvalidin puolisolle tai leskelle, jotka ovat tehneet tärkeän ja raskaan työn kotirintamalla, ja/tai invalidin omaishoitajana.

Työtä veteraanien hyväksi on siis vielä jäljellä. Sitä riittää meillä eduskunnassa, mutta jokainen suomalainen voi osallistua omalta osaltaan siihen, ellei muuten, osallistumalla Sotiemme veteraanien keräykseen syksyllä.

 


 

Helsingin Sanomat, mielipideosasto 13.8. 

Rangaistusten pituudet pitää tarkistaa

Pyhäselän vankilan johtaja Samuli Laulumaa kirjoitti (HS Vieraskynä 2.8.) tarpeesta kehittää rikosseuraamusten sisältöä, koska "julkisen talouden niukkuuden vuoksi vankilassaoloaikaa ei ole mahdollista pidentää."

 

On totta, että rikosseuraamusten sisältöä on kehitettävä edistämään rikoksentekijän lainkuuliaisuutta sekä valmiutta normaaliin yhteiskuntaelämään. Mikäli rikoksentekijän koko yhteiskunnan maksama aika vankilassa menee Laulumaata mukaillen videopelien pelaamiseen, tämä ei edistä vangin tulevaa normaalia yhteiskuntaelämää. Niinpä yhteiskunta tulee rankaisseeksi myös itseään.

 

On kuitenkin mietittävä, ovatko rangaistukset oikean pituisia verrattuna rikoksen vakavuuteen. Ennen kaikkea seksuaalirikosten rangaistukset eivät mahdu ihmisten oikeustajuun. Sukupuoliyhteyteen pakottamisen maksimirangaistus on kolme vuotta. Sama maksimirangaistus on ryöstöllä. Tekijänoikeusrikkomuksestakin voi seurata kaksi vuotta vankeutta.

 

Yksi seuraus rikosseuraamusten vääristä keskinäisistä suhteista on vankien keskuudessa yleinen kotikutoinen oikeudenjakaminen. Rankaisu ei kuitenkaan ole muiden vankien tehtävä eikä oikeuskaan. Se on yhteiskunnan tehtävä. Oikeuspolitiikassa tulisikin määritellä rikosseuraamusten suhteet toisiinsa paremmin kansan oikeudentajua vastaavaksi, samalla kun kaikkien rangaistusten sisältöä kehitetään.

 

Rikosseuraamusten kehittämisessä henkilöstö on etulinjassa. Valtion on pidettävä huolta vankeinhoitohenkilöstön aktiivisesta koulutuksesta ja työnohjauksesta.

 

Hallituksen vaalima valtion tuottavuusohjelma ei sovellu nykyiseen tilanteeseen vankeinhoidossa. Henkilötyövuosien vähentämisen sijaan tarvitaan lisää resursseja. Vähentämisen perusteena pidetty oletus vankiluvun laskusta on vailla realismia.

 

Vankeinhoito on nyt ja tulevaisuudessa entistä vaativampaa, mikä ei tue tuottavuusohjelman loppuun saattamista.

 


 

Savon Silmukka 11.8.

Töihin Kuopion kautta

 

Elokuu on töihin palailemisen aikaa. Oma valiokuntatyöni alkoi kotoisasti Kuopiosta, kun valtiovarainvaliokunnan asunto- ja ympäristöjaosto tutustui Kuopion asuntomessuille.

 

Ohjelmassa oli myös Tervon kunnan esittely, tutustuminen Tervon kalantutkimus- ja vesiviljelytoimintaan, ja iltaohjelmana kesäteatteri Hermannin esitys ”Peti ja puuro”. Ehdinpä välissä saada jaoston vieraaksenikin Karttulaan kesämökillemme. Hermannin esityksissä on reippaasti hyödynnetty paikallista historiaa, osallistuvien ihmisten omaa tietoa ja taitoa kertoa merkittäviä tarinoita. Peti ja puuro kuvaa osuvasti maaseudun rakennemuutosta.

 

Kuopion asuntomessut on erittäin onnistuneesti järjestetty. Olen vieraillut useilla asuntomessuja ympäri maata, ja kotiinpäin vetämättä voin sanoa, että Kuopio menee kärkeen. Onnistumisen takaavat asuntojen ja messualueen tekninen toteutus, ja sijoittaminen luonnon läheisyyteen. Messut ovat hyvä osoitus niin kesätapahtumana kuin asunto- ja yhdyskuntasuunnitteluna siitä, mihin Kuopiossa pystytään, kun hyödynnetään omia vahvuuksia: yhtä aikaista kaupungin palveluiden ja luonnon läheisyyttä. Lähes kaikissa asunnoissa on järvimaisema, ja jokainen asunto on 500 metrin etäisyydellä rannasta. Kun saaristokaupungin alueella on rantaviivaa noin 40 kilometriä, tämä ei ole vaikeaa. Luonnon ja palveluiden yhtä aikainen läheisyys ovat vahvuuksia, joita esimerkiksi pääkaupunkiseudulta on vaikeaa löytää.

 

Hyöty messuista ei lopu messujen päätyttyä. Saaristokaupungin alueelle pyritään saamaan 14000 asukkaan uusi kaupunginosa. Suuri hyöty tulee olemaan myös koko kesätapahtuman luomasta myönteisestä kuvasta Kuopiosta, ja koko Pohjois-Savosta. Esimerkiksi oman ryhmäni, asunto- ja ympäristöjaoston, jäsenille jäi positiivinen mieli tutustumisesta. Tästä ei voi olla Pohjois-Savolle haittaa. Tällaisia tapahtumia ei järjestetä kuitenkaan vain päättäjien iloksi, vaan jokainen myönteisen kuvan saanut kävijä on merkityksellinen, oli hän mahdollinen uusi asukas, yrittäjä, tai ihan vain yksinkertaisesti ilahtunut ihminen.

 

Jos matkasta haluaa löytää yleisemmän opetuksen, se voisi olla, että meidän kannattaa Pohjois-Savossa rakentaa huolella omia tapahtumiamme ja kulttuuriamme – kesäteatteria tai messuja – luottaen omiin vahvuuksiin: ne ovat erilaisia kuin esimerkiksi Lapissa, mutta juuri niiden erilaisuuden vuoksi tänne vieraat tulevat, viihtyvä ja ehkä jäävät pysyvästi.

 


 

Savon Sanomat, mielipidepalsta 12.5.

Vaihtoehdolla perusteet 

 

SDP:n halu kytkeä talousjärjestelmän rakenteelliset uudistukset Kreikan auttamiseen ja myös oikeiden roistojen laittaminen vastuuseen ei ole populismia, vaikka Mauri Liukkonen kirjoituksessaan niin väittää (SS 9.5.).

 

SDP:n viesti Kreikan tapauksessa on, että ei voi olla niin, että voitot yksityistetään, mutta tappiot sosialisoidaan. Tämän ajattelutavan hyväksymistä olemme vaatineet myös Suomen hallitukselta.

 

Mitä tulee näkemykseen presidentin valtaoikeuksista, niin järjestimme jäsenkyselyn, jolla haimme mahdollisimman demokraattisesti oman kantamme. SDP kannattaa parlamentarismin vahvistamista, mutta ei halua tehdä kansan valitsemasta presidentistä vallatonta valtiomiestä.

 

Oikeistohallitus on marssittanut eduskuntaa hyvin monessa kysymyksessä ottamatta huomioon eduskunnan kokonaistahtoa. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelumaksujen nosto on tunnettu esimerkki, koska uskomattomasta marssituksesta on tehty jopa dokumentti ”Liikkumavara”.

 

Onkin perusteltua, että valtaa ei tämän enempää kasata pääministerille ja hallitukselle. Presidentti on toiminut osaltaan vastavoimana hallitukselle. Nykyinen vallan tasapaino on hyvä.

 

SDP:n halu torjua kaksien työmarkkinoiden kehitys on aito. On ikävää, että lehti kyseenalaistaa huolen ilmiöstä, joka on todellisuutta.

 

Suomessa kaikkien tulee tehdä työtä suomalaisin työehdoin, siitä SDP ei tingi. Maahanmuuttopolitiikan tulee olla hallittua ja keskustelun asiallista. Sitä auttaisi tahallisten väärintulkintojen välttäminen lehdistössä.

 

Jos kansa jakaa SDP:n huolen, ei asiasta keskustelua voi sanoa populismiksi.

 

SDP oli päähallituspuolueena ohjaksissa, kun Suomi nostettiin lamasta ja otimme paikkamme täysivaltaisena jäsenenä EU:ssa.

 

Kun tätä vertaa tämän päivän ajelehtimiseen Euroopassa ja kiistatta taitamattomasti hoidettuun työttömyyskriisiin, niin voimme katsoa mennyttä ylpeinä teoistamme.

 


 

Iisalmen Sanomat 10.5. 

Saako 1,6 miljardilla vakauden Eurooppaan?

 

Eduskunta äänestää tämän viikon keskiviikkona 1,6 miljardin euron lainapaketista Kreikalle. Ennakolta näyttäisi että hallituksen enemmistöäänien turvin lainapaketti hyväksytään eduskunnassa. Lainan puolesta puhuvat lähinnä olettamukset. Oletus, että Kreikka saa maksettua lainansa takaisin, oletus, että Kreikka pystyy viemään säästöohjelmansa läpi, oletus, että tämä jää euromaiden keskuudessa yksittäistapaukseksi, ja niin edelleen. Sen jälkeen kun Kreikan edellinen porvarihallitus on valehdellut taloustiedoistaan EU maille, ja vääristellyt tilastoja, lainan antaminen tuntuu erittäin ikävältä. Lainan hylkäämiselle on myös useita kylmän viileitä järkiperusteita.

 

Epäilyttävää lainassa on, saako Kreikka lainoja koskaan maksettua takaisin. Markkinat ovat arvioineet että Kreikan maksuvalmius on erittäin kyseenalainen. Kreikan markkinaehtoinen lainakorko on noussut jopa 18 %:iin. Jos tämän koron kääntää arkikielelle, se tarkoittaa että takaisin maksua saisimme odottaa.

 

Epäilyttävää on myös se, että pystyykö Kreikka toteuttamaan säästöohjelmaa, jonka EU ja IMF ovat asettaneet lainojen ehdoksi. Jopa pääministeri Vanhanen epäili täysistunnossa 4.5. pystyykö Kreikan parlamentti viemään uudistukset läpi kansan vastustaessa ja mellakoidessa. Jos ei pysty, niin mitä silloin eteen?

 

Entä jos Kreikkaa lainoitetaan, mitä tehdään jos Portugali, Espanja tai mahdollisesti Italia tulee pyytämään vastaavaa lainaa? Tiettävästi näiden maiden talousongelmat ovat suuria, eivätkä laadultaan tai mittasuhteiltaan täysin selviä kenellekään. Mihin asti Suomen lainapiikkiä voi kasvattaa ilman vaikutusta omaan tarpeeseen otettavien lainojen korkoihin? Sanotaanko seuraavalle kysyjälle, että anteeksi vain, rahat menivät Kreikalle, olisitte romahtaneet ajoissa?

 

Syitä hylätä laina on useita. Lainatapaus antaa myös syyn pohtia oikeiston moraalia yleisemminkin. Porvarihallitus Suomessa on toiminut siten, että maksurasite siirretään niille, joilla on vähän, kun edut menevät niille joilla on paljon. Sosiaali- ja terveysbudjettiin kunnille ei hallitukselta herunut rahaa 400 miljoonaa kun demarit sitä ehdottivat viime vuonna. Näiden palveluiden rahoituksen "ratkaisu" on porvarihallituksella ollut, että jätetään virkoja täyttämättä, kasvatetaan terveydenhuollon ruuhkia, ja nostetaan asiakasmaksuja. Kreikan valtioita riskirahalla lainoittaneita pankkeja ei haluta nyt päästää keräämään tappioitaan, vaan ne pelastetaan Kreikan kautta kierrätettävällä koko Euroopan veronmaksajien pankkituella. Onko oikeiston yleisempi toimintatapa, että edut yksityistetään, haitat sosialisoidaan?


 

Miina-projektiin liittyvä kirjoitus 15.3.2010 / julkaistu vain kotisivuilla
Älä kohtele naisia ja lapsia huonosti


Yleistä perheväkivallasta


Lähisuhdeväkivallan tuhoisat vaikutukset on pystytty näyttämään toteen vasta viimeisten vuosikymmenten aikana. Uhri ja väkivallalle altistuneet useimmiten traumatisoituvat ja kärsivät mm. ahdistuksesta, masennuksesta ja unettomuudesta

Vakavan lähisuhdeväkivallan tekijä on useimmiten mies. Naiset käyvät yhtä usein käsiksi miehiin kuin miehet naisiin, mutta miesten fyysiset väkivallan seuraukset ovat pahemmat. Tutkimusten mukaan miesten käyttämä väkivalta on 7 kertaa vammauttavampaa kuin naisten. Tutkimuksista selviää, että lieväkin väkivalta vahingoittaa naisia enemmän kuin miehiä johtuen mm. fyysisestä ja voimallisesta erosta.

Lääketiede määritteli 1960-luvulla lasten pahoinpitelyn seuraukset oirekokonaisuudeksi ja syntyi käsite ”hakatun lapsen oireyhtymä”. Lääkärit olivat hoitaneet pahoinpideltyjä lapsia aiemminkin, mutta asiaa oli pidetty perheen sisäisenä asiana. Rajanveto lapsen kasvatuksen ja pahoinpitelyn välillä oli hämärää jopa lastensuojelutyön piirissä.

 ”Hakatun lapsen ” tunnistaminen nosti esille kysymyksen olisiko lapsilla oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen.  Samalla keskustelu naisiin kohdistuvasta väkivallasta kiihtyi ja näkökulma lapsista siirtyi aikuisiin. Yhteyksiä naisiin kohdistuvan väkivallan ja lasten kaltoinkohtelun välillä ei huomattu ja lapsista tuli näkymättömiä. Mitä on lasten kannalta pidettävä valitettavana asiana sillä lasten oikeuksien kirjaaminen lakiin viivästyi.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on kriminalisoitu jo vuonna 1889. Vuosien saatossa lasta koskevia lakeja on pikkuhiljaa muutettu lasta suojelevammaksi. 1998 tuli lakiin termi lapsen seksuaalisen käytön kieltäminen, aiemmin sovellettiin pahoinpitelypykälää. Lastensuojelulakiin tehtiin mittava remontti 2007 ja lakia on vielä täsmennetty 2008. Lain näkökulmasta lasten kohtelun rajat on selkeät, mutta käytännössä on vielä paljon työtä että lasten kaltoinkohtelu saadaan loppumaan.

Perhe- ja lähisuhdeväkivalta evät ole Suomen laissa omana rikosnimikkeenä vaan ne kuuluvat yleisen rikoslain sisälle. Vuonna 1994 tuli lakiin muutos, jossa kielletään myös avioliitossa sukupuoliyhteyteen väkivallalla tai uhkauksella pakottaminen, aikaisemmin laki koski vain avioliiton ulkopuolista tilannetta.  Sukupuoliyhteyteen pakottaminen avioliitossa on ollut kriminalisoituna vasta 16 vuotta. Niinpä valistusta ja asiasta puhumista tarvitaan vielä paljon, jotta koko yhteiskunta havahtuu perhe- ja lähisuhdeväkivallan sekä seksuaalisen hyväksikäytön ja pakottamisen vastustamiseen.

 

Ensi- ja turvakotienliitto

Maailman ensimmäinen turvakoti on tiettävästi perustettu Englantiin v. 1971. Keskustelu turvakotien tarpeellisuudesta levisi nopeasti myös Suomeen. Ensi Kotien Liitossa pohdittiin samaan aikaan mitä tehdä nuorille pääasiassa avoliittolaisäideille, joita hakeutui lapsen isän väkivaltaisuutta tai uhkailua turvaan. Turun ensikoti aloitti turvakotitoiminnan vuonna 1978.  Perheväkivallan vastainen työ lähti liikkeelle kahdesta suunnasta lastensuojelun ja naisliikkeen näkökulmista. Raha-automaattiyhdistyksen avustusten turvin on perustettu Ensi- ja turvakotien liittoon 14 turvakotia.

Turvakodit tarjoavat suojaa ja apua väkivaltaan liittyvissä kriisivaiheissa. Avopalveluissa on mahdollisuus pitkäjänteiseen selviytymistä tukevaan työskentelyyn ja matalan kynnyksen varhaiseen apuun. Väkivaltatyön tavoitteena on auttaa asiakkaita tunnistamaan heihin kohdistuva väkivalta, tukea väkivallasta selviytymistä ja tehdä kodista turvallinen lapsille ja heidän vanhemmilleen.

 

Miina-hankkeet

Miina Sillanpää syntyi nälkävuosien aikana torppari Juho ja Leena Riktigin yhdeksänlapsiseen perheeseen. Kouluja hän ei juurikaan käynyt, vain kiertokoulua ja tehtaan koulua. Miina ei ollut poliittinen teoreetikko mutta aktiivinen sosialidemokraattisessa järjestötoiminnassa. Erityisesti hän ajoi työläisnaisten ja yksinäisten naisten asiaa ja oli 1930-luvulla vahvasti mukana ensikotitoiminnassa. Häntä sanotaan koko ensikotitoiminnan perustajaksi. Sillanpää oli yksi yhdeksästätoista Suomen ensimmäisestä naiskansanedustajista. Kansanedustajana hän toimi liki 38 vuotta, hän on Suomen pitkäaikaisin naiskansanedustaja. Miina-projekti on nimetty Miina Sillanpään mukaan. Joten projektilla on vahva historiallinen lataus jo nimensä kautta.

Miina-projektissa väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen on keskeinen sisältö projektissa mukana olevalle kolmelle hankkeelle.

Pienperheyhdistyksen Perhepaikka Merikehdossa tarjoaa Vuosaaren alueelle paikan, jossa väkivaltaa kokenut nainen saa tukea ja ohjausta. Perhekahvila antaa mahdollisuuden osallistua avoimeen toimintaan ja saada samalla palveluohjausta ja keskustelutukea sekä osallistua vertaistukiryhmään.

Mikkelissä Viola- väkivallasta vapaaksi ry auttaa väkivallan kokeneita naisia verkottumaan, hakemaan uusilla tavoilla yhteyksiä toisiin samoja kokemuksia kokeneisiin naisiin. Tässä hankkeessa etsitään keinoja naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyyn ja tehdä yhteistyössä poliittisten naisjärjestöjen kanssa uudistusehdotuksia lainsäädäntöön.

Oulu ensi- ja turvakotiyhdistyksen hanke tukee väkivallan kokeneita naisia heidän omissa elämänverkostoissaan.  Lisätään turvallisuutta ja autetaan kokoamaan viranomais- ja läheisverkostoja. Naisia tuetaan mm. oman uskonnollisen yhteisön jäsenenä perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan ja hengellisen väkivaltaan puuttumisessa.

Pidän tavattoman tärkeänä sitä, että perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan puututaan laajalla rintamalla. Laissa olevat puutteet tulee korjata, mutta yhtä tärkeää on se, että väkivallan vastaista työtä tehdään kaikissa organisaatioissa ja yhteisöissä. Ennaltaehkäisevä työ on rangaistuksiakin tärkeämpää, sillä väkivallan seurauksia ei tuomioilla saada korjatuksi.

Naisiin ja äiteihin kohdistuva väkivalta on aina myös väkivaltaa lapsia kohtaan. Sijaistraumatisoituminen on lapsilla erittäin yleistä ja johtaa monesti kasvun ja kehityksen häiriintymiseen ja jopa pysyviin vaurioihin.

Tuula Väätäinen
Miina-projektin ohjausryhmän puheenjohtaja
Kansanedustaja (sd)
erityistason perheterapeutti

 


 

Iisalmen Sanomat 6.4.

Salaattikulho, sosekeitto vai vesipullo?

 

Maahanmuutto on viime aikoina puhuttanut. Miten siihen tulisi suhtautua? Kolme karkeasti erilaista tapaa ajatella voisivat olla salaattikulho, sosekeitto ja vesipullo. Vesipullossa on vain vettä. Tällaista mallia edustaa "yksi maa, yksi kansa" ajattelu. Tämä on ollut viime vuosisadan alussa suosittu ajatus, mutta taitaa globalisaation aikakaudella olla kaukaa haettu.

 

Toinen malli on sosekeitto, jossa on eri lähtökohdista ihmisiä, mutta kaikki ovat pakotettu yhtenäiseksi soseeksi. Tämän tyyppistä ajatusta toteutettiin esimerkiksi itänaapurissamme viime vuosisadalla, eikä sekään näytä uudelle vuosisadalle sopivan.

 

Jäljelle jää salaattikulho: erilaiset ihmiset erilaisista lähtökohdista elävät samassa yhteiskunnassa rinnakkain, ominaisluonteensa säilyttäen, mutta yhtenäisen kokonaisuuden muodostaen.

 

Tällainen malli voi toimia, mutta sen myötä pitää miettiä tarkoin mitä Suomessa voidaan muuttaa maahanmuuttoon myötä. Salaattikulholla pitää olla reunat: kurkut ja tomaatit eivät voi pomppia laitojen yli pöydälle.

 

Minusta reunoihin joita Suomessa ei saa ylittää liittyy laki, ja toisaalta kulttuuri. Laki on kaikille sama, tämän pitäisi olla itsestäänselvyys. Maahanmuuttajien kohdalla tiettyjen lakien suhteen tarvitaan erityistä kotouttamista.

 

Joissain suhteissa Suomessa ollaan oltu edistyksellisiä. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi lastensuojelulaki, joka ehdottomasti kieltää lasten fyysisen kurituksen. Tämä ei ole kaikissa kulttuureissa itsestäänselvyys, eikä ole kyllä valitettavasti täysin Suomessakaan, mutta tämä vaatii eri keskustelua.

 

Osana maahanmuuttajien kotouttamista tulee olla tutustuttaminen tällaisiin lakeihin. Kotouttaminen kuuluu maahanmuuttoviranomaisille ja koulutuslaitoksille, mutta myös kaikille kantaväestöön kuuluville: meillä pitäisi olla parhaat mahdollisuudet näyttää esimerkkiä siitä, miten toivomme että Suomessa käyttäydytään.

 

Kulttuuri on lakeja vaikeampi juttu. Uskonto ja kulttuuri ovat monessa suhteessa limittäisiä, ja siksi uskonnon vapaus kyseenalaistaa tietyt uskontoon pohjaavat perinteet. On opittava erottamaan entistä selkeämmin uskonto ja siihen pohjaava kulttuuri: kulttuuria ja maan perinteitä pitää voida kunnioittaa pakottamatta kenellekään tulijalle vierasta uskontoa.

 

Esimerkiksi uskontotunneille ei pidä yhtäkään lasta pakottaa. Samalla, kouluista ja päiväkodeista ei pidä lopettaa uskontoon limittyvää kulttuuria, kuten suvivirttä, tai joulujuhlaa. Ne ovat osa suomalaista perinnettä vähintään yhtä paljon, kuin osa uskontoa.

 

Näiden perinteiden jatkuminen tarjoaa myös uusille suomalaisille mahdollisuuden ymmärtää, millaiseen yhteiskuntaan he ovat tulleet. Myös kulttuuri on osa sen kulhon laitoja, jossa erilaisia ihmisiä voi elää sovussa keskenään. 

 


Savon Sanomat 31.3.

Pienen pahoinpitely ei ole pieni pahoinpitely

Vuonna 1903 pappani, Aapeli Häkkinen, joutui sisarustensa kanssa huutolaislapsiksi vanhempien kuoltua. Tapana oli, että lapset annettiin taloihin joille kunnan tarvitsi maksaa vähiten. Papallani kävi hyvä tuuri, hänet huudettiin taloon jossa häntä kohdeltiin hyvin. Läheskään kaikilla huutolaislapsilla ei ollut yhtä hyvää onnea vaan lasten elämä liian usein muistutti helvettiä.

Kulttuuri ja yhteiskunta ovat muuttuneet Aapeli Häkkisen ajoista. Sekä lainsäädäntö että kulttuuri ovat kehittyneet sen suhteen, millainen lasten kohtelu on hyväksyttävää. Viimeinen suuri edistysaskel on vuonna 2007 voimaan tullut lastensuojelulaki, joka muun muassa asettaa epäilyksen lapsen hyvinvoinnin potilaan tietojen salassapidon edelle. Kaikilla – opettajista naapurin setiin – on oikeus tehdä lastensuojeluilmoitus, jos epäilevät perustellusti että lasta pahoinpidellään. Viranomaisilla on lain mukaan ilmoitusvelvollisuus.

Edistyksestä huolimatta lasten asemaan on jäänyt paljon parannettavaa. Meneillään olevan moniammatillisen tutkimuksen mukaan noin 200 000 lasta vuodessa joutuvat väkivallan uhreiksi. Neljäsosassa tapauksissa kyse on vakavasta pahoinpitelystä. Näistä lapsista noin 300 vammautuu pysyvästi, ja toista kymmentä kuolee pahoinpitelyn seurauksena.

Lasten pahoinpitelyissä voi heijastua yhteiskunnan työtahdin ja arvojen koveneminen. Työlliset ovat kiireisiä. Tehokkuuspaineiden vuoksi työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on haastavaa. Kun stressaantuneen pinna palaa herkästi, ikävimmissä tapauksissa tämä näkyy lasten pahoinpitelyinä. Toisaalta työttömät ovat entistä useammin sosiaalisesti syrjäytyviä. Myös sosiaalisten voimavarojen kapeneminen voi näkyä lasten laiminlyömisenä. Vähäpätöisenä syynä ei voi pitää sitäkään, että moni suomalaisista hyväksyy lapsen ruumiillisen kurituksen. Nämä syyt voivat selittää pahoinpitelyitä, mutta eivät tee niitä millään tavoin hyväksytyiksi.

Lasten kaltoin kohteluun voidaan puuttua lisäämällä viranomaisten mahdollisuutta tarttua ongelmiin. Lastensuojelulaki on hyvin laadittu, ongelmaksi jää sen toteuttamisen vaatimien resurssien puute kunnissa. Oireen lisäksi on voitava puuttua syyhyn. Yksi keskeinen syy lienee työtahdin koveneminen, ja sosiaalinen eriarvoistuminen. Näihin syihin puuttuminen onkin isompi projekti. Työn ja perhe-elämän yhteensovittamista pitää edistää, ja toisaalta, eriarvoistumista estää politiikassa kaikin keinoin.

Noin 50 000 pahoinpideltyä ja yli 10 pahoinpitelyyn kuollutta lasta vuodessa ovat erittäin vakavia lukuja. Luvut osoittavat, että yhteiskunnan kurssia on muutettava tasa-arvoisempaan ja perhe-elämälle aikaa antavampaan suuntaan. Lasten pahoinpitely on oltava yhtä kiellettyä kuin aikuisten pahoinpitely.

 


 

Uutis-Jousi 21.2.

Tukea sinne missä tarve on suurin

 

Oppositio on jättänyt hallitukselle välikysymyksen köyhyydestä ja ihmisten eriarvoisuudesta Suomessa. Välikysymyksen otsikko on ytimekäs: pienituloisten toimeentulon turvaaminen.

Köyhyyden torjunta on laaja kysymys, johon liittyy ensisijaisten etuuksien korjaaminen, mutta moni muukin asia: ennen kaikkea palveluita ja työllisyyttä.

Lapsiperheiden on saatava nykyistä parempaa tukea. Tilastojen mukaan rankimmin viime vuosina on lisääntynyt juuri lapsiperheiden köyhyys. Jos esimerkiksi lapsiperheiden kodinhoitoapu pystyttäisiin pitämään palvelujärjestelmässä – ja monessa kunnassa palauttamaan se, vältyttäisiin pienissä arjen asioissa perheitä auttamalla isoilta ongelmilta tulevaisuudessa. Myös perheiden tukien on noustava. Lapsiperheiden toimeentulotuen lapsikorotuksen ja asumislisien nostaminen on välttämätöntä..

Minusta politiikan toimet pitää suunnata sinne, missä tarve on suurin. Ei luntakaan aleta luomaan sillä tavalla, että otetaan sivellin käteen ja kiillotellaan kuistikaiteita, vaan jos lunta tupruttaa, otetaan kola ja lähdetään lanaamaan sieltä missä lunta on eniten. Nyt lamatilanteessa tarve apuun on suurin köyhillä, syrjäytyvillä, pienellä eläkkeellä elävillä ja työttömillä. Kun perheisiin panostetaan, voidaan pelastaa monta sukupolvea ja estää moninaisia ongelmia kerralla.

Elintasokustannukset Suomessa ovat nousseet, mutta hallitus painostaa palkansaajia palkkamalttiin. Samalla verotus kiristyy kunnissa, ja tulevalla hallituskaudella myös valtioverotuksessa. Erilaiset asiakasmaksut nousevat. Ei ole oikein ja reilua vaatia palkkojen kasvuun matillisuutta kun samalla verojen ja erilaisten maksujen kautta kasvatetaan kotitalouksien taloudellista rasitusta.

 


 

Savon Sanomat 20.1.

Tohtori Google 

 

Mitä mahtoi liikkua naapureiden mielissä heidän nähdessään vuonna 1877 kuinka Johan Nissinen rakensi Suomen ensimmäisen puhelinlinjan pihalleen Helsingissä.

 

Varmasti aatokset liikkuvat ihmetyksestä nykyajan vouhotusten paheksuntaan.

 

Tuskin kukaan kuitenkaan arvasi, että tämän tekniikan kehittyessä suomalaiset tulevat reippaan sadan vuoden päästä olemaan osallisia maailmanlaajuisessa tietoverkossa, josta kuka tahansa voi käydä etsimässä minkä tahansa tiedon. Vaikka sen, kuka ja koska rakensi Suomen ensimmäisen puhelinlinjan.

 

Luonnollisesti he eivät myöskään pystyneet näkemään kääntöpuolta. Tietoverkkoon voi myös kuka tahansa syöttää haluamaansa tietoa. Nykyajan ihmisinä meidän tulisi tämä kuitenkin ymmärtää.

 

Nettimaailma on laaja ja helppokäyttöinen tietolähde ja kasvavassa määrin tasavertaisesti ihmisten saatavilla. Tietoa on netissä entistä enemmän tarjolla.

 

Tiedon keko on valtava, mutta millaisen tiedon? Kuka osaisi sanoa, mikä on oikeaa, mikä väärää tietoa?

 

Internet on tullut yhdeksi tavaksi saada selville esimerkiksi terveystietoa. Silloin tällöin kuulee puhuttavan ”Tohtori Googlen” tekemistä diagnooseista. Tämä tarkoittaa, että ihminen on syöttänyt vaivansa hakukoneeseen ja etsinyt tuloksista todennäköisimpänä pitämänsä taudin.

 

Vaikeaa on arvioida, miten pitkälle ihmiset uskovat tohtori Googlen neuvoja, mutta sikainfluenssaepidemian ollessa puhkeamassa, netin virheellinen tieto haittasi yksittäisten ihmisten ymmärrystä taudista, ja terveydenhuollon ammattilaisten työtä.

 

Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, että Kuopion yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa kehitetään netin kautta julkista, luotettavaa tietoa jakavaa helppokäyttöistä terveyden verkkopalvelua.

 

Palvelussa on kyse varmistetusta tiedosta, sekä potilaiden kanssakäymisestä terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Näin ihmiset pystyvät karsimaan pois väärää tietoa, selvittämään terveyteensä liittyviä asioita tarvitsematta välttämättä hankkiutua terveyskeskukseen, ja vapauttamaan resursseja terveydenhuollossa.

 

Tekniikan ja sen sovellutusten kehittyessä voinemme hoitaa suuremman osan perusterveydenhoidosta nettiä hyödyntäen.

 

Terveyden edistäminen ja sairauksien hoitaminen on nyt ja tulevaisuudessa keskeisesti ihmisten tekemää työtä, mutta ohjattu ja valvottu verkkopalvelu on tehokas apu. Vastaavaa palvelua voitaisiin kehittää myös muihin hyvinvointipalveluihin, kuten sosiaalitoimeen.

 


 

UP Demari 19.1.

Kohti puoluekokousta

 

SDP:n puoluekokous lähestyy. Nyt on aika miettiä, mitkä politiikan sisällöt tulevat olemaan keskeisiä seuraavalla vaalikaudella, ja mitä puolueemme aikoo niille tehdä. Keskeinen kysymys koskee sosiaali- ja terveyspalveluita. Väestö vanhenee, ja samalla lama vaikeuttaa palveluiden rahoittamista. Laman myötä palveluiden kysyntä kasvaa. Ilman näitä tekijöitä sosiaali- ja terveyspalvelut olisivat joka tapauksessa suurten haasteiden edessä, johtuen muun muassa kallistuvasta terveydenhuollon tekniikasta.

 

Erityisesti tilanne on vaikea niissä kunnissa, joissa on pulaa ammattitaitoisesta työvoimasta. Vakavimmat puutteet ovat muodostuneet sellaisiin palveluihin, joissa potilaiden tai palveluita käyttävien ihmisten on vaikeaa pitää puoliaan: vanhustenhoidossa, mielenterveystyössä, ja päihdehoidossa.

 

Mitä palveluille olisi tehtävä? Ajatellaan terveydenhuoltoa. Nyt meillä on käytössä monenkirjava palvelujärjestelmä ja monikanavainen rahoitusjärjestelmä. Kansalaisten rahaa kierrätetään valtion, kuntien, KELAn, yksityisten vakuutusyhtiöiden, työnantajien, työntekijöiden, ja opiskelijoiden, YTHS:n, ja lopulta myös yksittäisen potilaan taskun kautta.

 

Tätä monikanavaisuutta on purettava. Pelkkä järjestelmän hallinnointi monella tasolla vie resursseja itse hoidolta. Kaikkein ikävintä on se, että yksityinen toimija voi hinnoitella tuotteensa kuinka itse haluaa, näin ollen potilaan omavastuu, huolimatta KELA korvauksesta, nousee kohtuuttomuuksiin. Tarvitaan vahvoja peruskuntia, jotka voivat rahoittaa ja järjestää palvelut. Lisäksi tarvitaan selkeämpää valtion ohjausta siitä, mitkä palvelut on järjestettävä ja millä laatukriteereillä.

 

Nykyinen monikanavainen ja kirjava järjestelmä on vienyt meidät hämmentäviin tilanteisiin, yhtenä esimerkkinä lääkärien päällekkäiset hatut. Tuntuu järjenvastaiselta että yksi ja sama lääkäri toimii päivällä julkisen puolen lääkärinä, ja iltaisin täydentää julkisia palveluita yksityisenä lääkärinä. Kun tämä kehitys vähän kärjistyy, olemme tilanteessa jossa lääkäri hoitaa päivällä köyhät ja perushoitoa tarvitsevat kuntalaiset, ja illalla rikkaat ja erikoishoitoa tarvitsevat. Jos me veronmaksajat olemme valmiita maksamaan lääkärille joka on päivisin julkinen ja iltaisin yksityinen, eikö olisi järkevää että maksaisimme kahdelle julkiselle lääkärille, jotka hoitavat ilman palveluiden täydennystarvetta köyhät ja rikkaat julkisessa terveydenhuollossa jossa yhdistyvät perusterveydenhoito ja erikoissairaanhoito?

 

Sosiaali- ja terveyspalvelut voidaan pelastaa, koska ne ovat hyvälle perustalle rakennettu, ja niillä on laaja kansalaisten kannatus. Sosiaalidemokraateilla on mielestäni hyvä pohja jo tehdyissä linjauksissa vahvoista peruskunnista, ja valtion roolista. Puoluekokous on hyvä paikka kirkastaa puolueen linja, ja antaa selkeät eväät hallitusneuvotteluihin.