Julkaistuja kirjoituksia vuodelta 2010

Savon Sanomat 1.9.

Onnistumista on jaettava tasaisemmin

Alkusyksyn yksi suurista uutisista oli, että yhdysvaltalainen arvostettu viikkolehti Newsweek rankkasi Suomen maailman parhaaksi maaksi. Tuloksen olisi saatava meidät miettimään: ”mitä niin hyvää Suomessa on”, ”miten meidän tulee kehittyä pysyäksemme tulevaisuudessakin hyvänä maana elää”.

Tuloksista huomataan, että Suomen vahvuus on ihmisten tasa-arvo: verrattain yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään. Tämän voi todeta katsomalla vertailun indikaattoreita. Olemme koulutuksessa Newsweekin(kin) mukaan maailman paras maa. Suomalaista koulujärjestelmää kansainvälisessä vertailussa leimaa tasa-arvo: kaikilla on mahdollisuus sivistykseen. Suomessa ei ole käytössä esimerkiksi tasoluokkia, jotka erottelisivat varhaisessa vaiheessa oppilaat ”hyviin” ja ”huonoihin”. 

Menestyimme hyvin myös elämänlaatu – indikaattorilla. Elämänlaatua mitattiin muun muassa tekijöillä vaurauden jakautuminen, köyhien määrä, ja sukupuolten tasa-arvo. Koska suomalaiseen yhteiskuntaan ovat kuuluneet korkeat verot, joilla maksetaan yhteiset, kaikille yhtäläisesti saatavilla olevat palvelut ja tulonsiirrot köyhimmille, vauraus jakautuu meillä tasaisemmin, ja esimerkiksi köyhiä ei kansainvälisesti verrattuna ole kovin suurta osaa väestöstä. Huonosti Suomi menestyi kärkijoukkoon verrattuna terveydessä. Suurimpia ongelmiamme ovat terveyspalveluiden epätasainen saatavuus, ja terveyserot. Tässä suhteessa emme ole erityisen tasa-arvoinen yhteiskunta.

Hienosta kokonaistuloksesta huolimatta muistettava, että Suomessa on yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät voi ymmärtää tällaista tulosta. Jos tulosta Suomen ykkössijasta lukee köyhä, pitkäaikaistyötön, tai syrjäytynyt suomalainen, ei hän voi tunnistaa ylistyksestä omaa maataan. Suomea vaivaakin pirstaloituminen toisistaan etääntyviin elintasoluokkiin. Meillä on riski vahvuutemme, tasa-arvon, menettämisestä. Erityisesti ylin ja alin elintasoluokka etääntyvät. Karkea jako voisi kuulua näin: ”ökyrikkaat”, hyvin toimeentulevat, keskiluokka, heikosti toimeentulevat ja toimeentulon äärirajoilla kitkuttelevat. Ensin mainittuihin kuuluvat eriluokan miljonäärit, seuraaviin hyväpalkkaiset, kolmanteen pieni- ja keskipalkkaiset, neljänteen esimerkiksi pienipalkkaiset yhden elättäjän perheet, ja viimeksi mainittuun minimipalkalla perhettä elättävät, pienten sosiaalitukien ja pienten eläkkeiden varassa elävät ihmiset.

Tulevien vuosien suuri haaste on pysäyttää eriarvoistuminen, ja saada alimpia elintasoluokkia lähemmäs ylimpiä. Tämä haaste liittyy kaikkiin yhteiskunnan osa-alueisiin koulutuksesta terveydenhuoltoon.

Iisalmen Sanomat, 23.8.

Seitsemänkymmenvuotinen työ jatkuu

Vuosikymmenten vaihtuessa kansalaisjärjestöissä yleensä jäsenkunta vaihtuu. Niin ikään tavoitteet ja toimintatavat vaihtuvat, kun jotkut tavoitteet toteutuvat, ja uusia tulee tilalle.

Mutta mikä voisi olla järjestö, jossa jo seitsemänkymmentä vuotta on ollut samat jäsenet, ja melko lailla samat tavoitteetkin? Ja, vaikka jäsenet ovat kunniakansalaisia, ja tavoitteet yleisesti hyväksyttyjä, tavoitteita ei vieläkään ole Suomessa saatu täysin toteutettua. Tällainen järjestö on tänä syksynä 70-vuotisjuhlaansa viettävä Sotainvalidien veljesliitto.

Tavoitteita sotainvalidien kuntoutuksesta ja palveluista ei olla saatu täysin toteutettua. Joskus kansalaiset kyselevätkin, miksi ”invalidien asiaa ei vieläkään ole saatu hoidettua”. Eikö poliitikoilla ole tarpeeksi tahtoa?

Asia ei ole mustavalkoinen. Eduskunnassa on paljon kansanedustajia, joille sotainvalidien asia on tärkeä. Kansanedustajien sekä sotainvalidien yhteisestä tahotilasta johtuen sotainvalideilla on muun muassa tietyn invaliditeetin haitta-asteen jälkeen oikeus kodinhoitoa ja terveyspalveluita sisällä pitäviin valtion korvaamiin kotipalveluihin. Suomeen on rakennettu sotainvalidien hoito- ja kuntoutussairaaloiden verkosto, jossa yli 1600 paikkaa sotainvalideille, joille avopalvelut eivät ole riitävät, vaan jotka tarvitsevat laitoskuntoutusta.

Sotainvalidien hyväksi on vielä työtä tehtävänä. Avopalveluihin on oikeus vain haitta-asteeltaan 20-100% invalideille. Tämä jättää 9500:sta elossa olevasSeitsemänkymmenvuotinen työ jatkuu

Vuosikymmenten vaihtuessa kansalaisjärjestöissä yleensä jäsenkunta vaihtuu. Niin ikään tavoitteet ja toimintatavat vaihtuvat, kun jotkut tavoitteet toteutuvat, ja uusia tulee tilalle.

Mutta mikä voisi olla järjestö, jossa jo seitsemänkymmentä vuotta on ollut samat jäsenet, ja melko lailla samat tavoitteetkin? Ja, vaikka jäsenet ovat kunniakansalaisia, ja tavoitteet yleisesti hyväksyttyjä, tavoitteita ei vieläkään ole Suomessa saatu täysin toteutettua. Tällainen järjestö on tänä syksynä 70-vuotisjuhlaansa viettävä Sotainvalidien veljesliitto.

Tavoitteita sotainvalidien kuntoutuksesta ja palveluista ei olla saatu täysin toteutettua. Joskus kansalaiset kyselevätkin, miksi ”invalidien asiaa ei vieläkään ole saatu hoidettua”. Eikö poliitikoilla ole tarpeeksi tahtoa?

Asia ei ole mustavalkoinen. Eduskunnassa on paljon kansanedustajia, joille sotainvalidien asia on tärkeä. Kansanedustajien sekä sotainvalidien yhteisestä tahotilasta johtuen sotainvalideilla on muun muassa tietyn invaliditeetin haitta-asteen jälkeen oikeus kodinhoitoa ja terveyspalveluita sisällä pitäviin valtion korvaamiin kotipalveluihin. Suomeen on rakennettu sotainvalidien hoito- ja kuntoutussairaaloiden verkosto, jossa yli 1600 paikkaa sotainvalideille, joille avopalvelut eivät ole riitävät, vaan jotka tarvitsevat laitoskuntoutusta.

Sotainvalidien hyväksi on vielä työtä tehtävänä. Avopalveluihin on oikeus vain haitta-asteeltaan 20-100% invalideille. Tämä jättää 9500:sta elossa olevasta sotainvalidista noin 4000 avopalveluiden ulkopuolelle. Kun sotainvalidien keski-ikä on 87-vuotta, haitta-asterajoista olisi syytä luopua kokonaan. Toinen yhtä tärkeä tavoite on saada sotilasvammalaissa periaatteessa turvatut palvelut myös käytännössä kaikkien sotainvalidien ulottuville. Nyt näin ei ole, sillä kaikissa kunnissa palveluita ei pystytä järjestämään, ainakaan riittävästi. Lisäksi yhteiskunnan on löydettävä tukea yli 20 000:lle sotainvalidin puolisolle tai leskelle, jotka ovat tehneet tärkeän ja raskaan työn kotirintamalla, ja/tai invalidin omaishoitajana.

Työtä veteraanien hyväksi on siis vielä jäljellä. Sitä riittää meillä eduskunnassa, mutta jokainen suomalainen voi osallistua omalta osaltaan siihen, ellei muuten, osallistumalla Sotiemme veteraanien keräykseen syksyllä.

ta sotainvalidista noin 4000 avopalveluiden ulkopuolelle. Kun sotainvalidien keski-ikä on 87-vuotta, haitta-asterajoista olisi syytä luopua kokonaan. Toinen yhtä tärkeä tavoite on saada sotilasvammalaissa periaatteessa turvatut palvelut myös käytännössä kaikkien sotainvalidien ulottuville. Nyt näin ei ole, sillä kaikissa kunnissa palveluita ei pystytä järjestämään, ainakaan riittävästi. Lisäksi yhteiskunnan on löydettävä tukea yli 20 000:lle sotainvalidin puolisolle tai leskelle, jotka ovat tehneet tärkeän ja raskaan työn kotirintamalla, ja/tai invalidin omaishoitajana.

Työtä veteraanien hyväksi on siis vielä jäljellä. Sitä riittää meillä eduskunnassa, mutta jokainen suomalainen voi osallistua omalta osaltaan siihen, ellei muuten, osallistumalla Sotiemme veteraanien keräykseen syksyllä.

Helsingin Sanomat, mielipideosasto 13.8. 

Rangaistusten pituudet pitää tarkistaa

Pyhäselän vankilan johtaja Samuli Laulumaa kirjoitti (HS Vieraskynä 2.8.) tarpeesta kehittää rikosseuraamusten sisältöä, koska "julkisen talouden niukkuuden vuoksi vankilassaoloaikaa ei ole mahdollista pidentää."

On totta, että rikosseuraamusten sisältöä on kehitettävä edistämään rikoksentekijän lainkuuliaisuutta sekä valmiutta normaaliin yhteiskuntaelämään. Mikäli rikoksentekijän koko yhteiskunnan maksama aika vankilassa menee Laulumaata mukaillen videopelien pelaamiseen, tämä ei edistä vangin tulevaa normaalia yhteiskuntaelämää. Niinpä yhteiskunta tulee rankaisseeksi myös itseään.

On kuitenkin mietittävä, ovatko rangaistukset oikean pituisia verrattuna rikoksen vakavuuteen. Ennen kaikkea seksuaalirikosten rangaistukset eivät mahdu ihmisten oikeustajuun. Sukupuoliyhteyteen pakottamisen maksimirangaistus on kolme vuotta. Sama maksimirangaistus on ryöstöllä. Tekijänoikeusrikkomuksestakin voi seurata kaksi vuotta vankeutta.

Yksi seuraus rikosseuraamusten vääristä keskinäisistä suhteista on vankien keskuudessa yleinen kotikutoinen oikeudenjakaminen. Rankaisu ei kuitenkaan ole muiden vankien tehtävä eikä oikeuskaan. Se on yhteiskunnan tehtävä. Oikeuspolitiikassa tulisikin määritellä rikosseuraamusten suhteet toisiinsa paremmin kansan oikeudentajua vastaavaksi, samalla kun kaikkien rangaistusten sisältöä kehitetään.

Rikosseuraamusten kehittämisessä henkilöstö on etulinjassa. Valtion on pidettävä huolta vankeinhoitohenkilöstön aktiivisesta koulutuksesta ja työnohjauksesta.

Hallituksen vaalima valtion tuottavuusohjelma ei sovellu nykyiseen tilanteeseen vankeinhoidossa. Henkilötyövuosien vähentämisen sijaan tarvitaan lisää resursseja. Vähentämisen perusteena pidetty oletus vankiluvun laskusta on vailla realismia.

Vankeinhoito on nyt ja tulevaisuudessa entistä vaativampaa, mikä ei tue tuottavuusohjelman loppuun saattamista.

Savon Silmukka 11.8.

Töihin Kuopion kautta

Elokuu on töihin palailemisen aikaa. Oma valiokuntatyöni alkoi kotoisasti Kuopiosta, kun valtiovarainvaliokunnan asunto- ja ympäristöjaosto tutustui Kuopion asuntomessuille.

Ohjelmassa oli myös Tervon kunnan esittely, tutustuminen Tervon kalantutkimus- ja vesiviljelytoimintaan, ja iltaohjelmana kesäteatteri Hermannin esitys ”Peti ja puuro”. Ehdinpä välissä saada jaoston vieraaksenikin Karttulaan kesämökillemme. Hermannin esityksissä on reippaasti hyödynnetty paikallista historiaa, osallistuvien ihmisten omaa tietoa ja taitoa kertoa merkittäviä tarinoita. Peti ja puuro kuvaa osuvasti maaseudun rakennemuutosta.

Kuopion asuntomessut on erittäin onnistuneesti järjestetty. Olen vieraillut useilla asuntomessuja ympäri maata, ja kotiinpäin vetämättä voin sanoa, että Kuopio menee kärkeen. Onnistumisen takaavat asuntojen ja messualueen tekninen toteutus, ja sijoittaminen luonnon läheisyyteen. Messut ovat hyvä osoitus niin kesätapahtumana kuin asunto- ja yhdyskuntasuunnitteluna siitä, mihin Kuopiossa pystytään, kun hyödynnetään omia vahvuuksia: yhtä aikaista kaupungin palveluiden ja luonnon läheisyyttä. Lähes kaikissa asunnoissa on järvimaisema, ja jokainen asunto on 500 metrin etäisyydellä rannasta. Kun saaristokaupungin alueella on rantaviivaa noin 40 kilometriä, tämä ei ole vaikeaa. Luonnon ja palveluiden yhtä aikainen läheisyys ovat vahvuuksia, joita esimerkiksi pääkaupunkiseudulta on vaikeaa löytää.

Hyöty messuista ei lopu messujen päätyttyä. Saaristokaupungin alueelle pyritään saamaan 14000 asukkaan uusi kaupunginosa. Suuri hyöty tulee olemaan myös koko kesätapahtuman luomasta myönteisestä kuvasta Kuopiosta, ja koko Pohjois-Savosta. Esimerkiksi oman ryhmäni, asunto- ja ympäristöjaoston, jäsenille jäi positiivinen mieli tutustumisesta. Tästä ei voi olla Pohjois-Savolle haittaa. Tällaisia tapahtumia ei järjestetä kuitenkaan vain päättäjien iloksi, vaan jokainen myönteisen kuvan saanut kävijä on merkityksellinen, oli hän mahdollinen uusi asukas, yrittäjä, tai ihan vain yksinkertaisesti ilahtunut ihminen.

Jos matkasta haluaa löytää yleisemmän opetuksen, se voisi olla, että meidän kannattaa Pohjois-Savossa rakentaa huolella omia tapahtumiamme ja kulttuuriamme – kesäteatteria tai messuja – luottaen omiin vahvuuksiin: ne ovat erilaisia kuin esimerkiksi Lapissa, mutta juuri niiden erilaisuuden vuoksi tänne vieraat tulevat, viihtyvä ja ehkä jäävät pysyvästi.

Savon Sanomat, mielipidepalsta 12.5.

Vaihtoehdolla perusteet 

SDP:n halu kytkeä talousjärjestelmän rakenteelliset uudistukset Kreikan auttamiseen ja myös oikeiden roistojen laittaminen vastuuseen ei ole populismia, vaikka Mauri Liukkonen kirjoituksessaan niin väittää (SS 9.5.).

SDP:n viesti Kreikan tapauksessa on, että ei voi olla niin, että voitot yksityistetään, mutta tappiot sosialisoidaan. Tämän ajattelutavan hyväksymistä olemme vaatineet myös Suomen hallitukselta.

Mitä tulee näkemykseen presidentin valtaoikeuksista, niin järjestimme jäsenkyselyn, jolla haimme mahdollisimman demokraattisesti oman kantamme. SDP kannattaa parlamentarismin vahvistamista, mutta ei halua tehdä kansan valitsemasta presidentistä vallatonta valtiomiestä.

Oikeistohallitus on marssittanut eduskuntaa hyvin monessa kysymyksessä ottamatta huomioon eduskunnan kokonaistahtoa. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelumaksujen nosto on tunnettu esimerkki, koska uskomattomasta marssituksesta on tehty jopa dokumentti ”Liikkumavara”.

Onkin perusteltua, että valtaa ei tämän enempää kasata pääministerille ja hallitukselle. Presidentti on toiminut osaltaan vastavoimana hallitukselle. Nykyinen vallan tasapaino on hyvä.

SDP:n halu torjua kaksien työmarkkinoiden kehitys on aito. On ikävää, että lehti kyseenalaistaa huolen ilmiöstä, joka on todellisuutta.

Suomessa kaikkien tulee tehdä työtä suomalaisin työehdoin, siitä SDP ei tingi. Maahanmuuttopolitiikan tulee olla hallittua ja keskustelun asiallista. Sitä auttaisi tahallisten väärintulkintojen välttäminen lehdistössä.

Jos kansa jakaa SDP:n huolen, ei asiasta keskustelua voi sanoa populismiksi.

SDP oli päähallituspuolueena ohjaksissa, kun Suomi nostettiin lamasta ja otimme paikkamme täysivaltaisena jäsenenä EU:ssa.

Kun tätä vertaa tämän päivän ajelehtimiseen Euroopassa ja kiistatta taitamattomasti hoidettuun työttömyyskriisiin, niin voimme katsoa mennyttä ylpeinä teoistamme.

Iisalmen Sanomat 10.5. 

Saako 1,6 miljardilla vakauden Eurooppaan?

Eduskunta äänestää tämän viikon keskiviikkona 1,6 miljardin euron lainapaketista Kreikalle. Ennakolta näyttäisi että hallituksen enemmistöäänien turvin lainapaketti hyväksytään eduskunnassa. Lainan puolesta puhuvat lähinnä olettamukset. Oletus, että Kreikka saa maksettua lainansa takaisin, oletus, että Kreikka pystyy viemään säästöohjelmansa läpi, oletus, että tämä jää euromaiden keskuudessa yksittäistapaukseksi, ja niin edelleen. Sen jälkeen kun Kreikan edellinen porvarihallitus on valehdellut taloustiedoistaan EU maille, ja vääristellyt tilastoja, lainan antaminen tuntuu erittäin ikävältä. Lainan hylkäämiselle on myös useita kylmän viileitä järkiperusteita.

Epäilyttävää lainassa on, saako Kreikka lainoja koskaan maksettua takaisin. Markkinat ovat arvioineet että Kreikan maksuvalmius on erittäin kyseenalainen. Kreikan markkinaehtoinen lainakorko on noussut jopa 18 %:iin. Jos tämän koron kääntää arkikielelle, se tarkoittaa että takaisin maksua saisimme odottaa.

Epäilyttävää on myös se, että pystyykö Kreikka toteuttamaan säästöohjelmaa, jonka EU ja IMF ovat asettaneet lainojen ehdoksi. Jopa pääministeri Vanhanen epäili täysistunnossa 4.5. pystyykö Kreikan parlamentti viemään uudistukset läpi kansan vastustaessa ja mellakoidessa. Jos ei pysty, niin mitä silloin eteen?

Entä jos Kreikkaa lainoitetaan, mitä tehdään jos Portugali, Espanja tai mahdollisesti Italia tulee pyytämään vastaavaa lainaa? Tiettävästi näiden maiden talousongelmat ovat suuria, eivätkä laadultaan tai mittasuhteiltaan täysin selviä kenellekään. Mihin asti Suomen lainapiikkiä voi kasvattaa ilman vaikutusta omaan tarpeeseen otettavien lainojen korkoihin? Sanotaanko seuraavalle kysyjälle, että anteeksi vain, rahat menivät Kreikalle, olisitte romahtaneet ajoissa?

Syitä hylätä laina on useita. Lainatapaus antaa myös syyn pohtia oikeiston moraalia yleisemminkin. Porvarihallitus Suomessa on toiminut siten, että maksurasite siirretään niille, joilla on vähän, kun edut menevät niille joilla on paljon. Sosiaali- ja terveysbudjettiin kunnille ei hallitukselta herunut rahaa 400 miljoonaa kun demarit sitä ehdottivat viime vuonna. Näiden palveluiden rahoituksen "ratkaisu" on porvarihallituksella ollut, että jätetään virkoja täyttämättä, kasvatetaan terveydenhuollon ruuhkia, ja nostetaan asiakasmaksuja. Kreikan valtioita riskirahalla lainoittaneita pankkeja ei haluta nyt päästää keräämään tappioitaan, vaan ne pelastetaan Kreikan kautta kierrätettävällä koko Euroopan veronmaksajien pankkituella. Onko oikeiston yleisempi toimintatapa, että edut yksityistetään, haitat sosialisoidaan?

Miina-projektiin liittyvä kirjoitus 15.3.2010 / julkaistu vain kotisivuilla
Älä kohtele naisia ja lapsia huonosti

Yleistä perheväkivallasta

Lähisuhdeväkivallan tuhoisat vaikutukset on pystytty näyttämään toteen vasta viimeisten vuosikymmenten aikana. Uhri ja väkivallalle altistuneet useimmiten traumatisoituvat ja kärsivät mm. ahdistuksesta, masennuksesta ja unettomuudesta

Vakavan lähisuhdeväkivallan tekijä on useimmiten mies. Naiset käyvät yhtä usein käsiksi miehiin kuin miehet naisiin, mutta miesten fyysiset väkivallan seuraukset ovat pahemmat. Tutkimusten mukaan miesten käyttämä väkivalta on 7 kertaa vammauttavampaa kuin naisten. Tutkimuksista selviää, että lieväkin väkivalta vahingoittaa naisia enemmän kuin miehiä johtuen mm. fyysisestä ja voimallisesta erosta.

Lääketiede määritteli 1960-luvulla lasten pahoinpitelyn seuraukset oirekokonaisuudeksi ja syntyi käsite ”hakatun lapsen oireyhtymä”. Lääkärit olivat hoitaneet pahoinpideltyjä lapsia aiemminkin, mutta asiaa oli pidetty perheen sisäisenä asiana. Rajanveto lapsen kasvatuksen ja pahoinpitelyn välillä oli hämärää jopa lastensuojelutyön piirissä.

 ”Hakatun lapsen ” tunnistaminen nosti esille kysymyksen olisiko lapsilla oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen.  Samalla keskustelu naisiin kohdistuvasta väkivallasta kiihtyi ja näkökulma lapsista siirtyi aikuisiin. Yhteyksiä naisiin kohdistuvan väkivallan ja lasten kaltoinkohtelun välillä ei huomattu ja lapsista tuli näkymättömiä. Mitä on lasten kannalta pidettävä valitettavana asiana sillä lasten oikeuksien kirjaaminen lakiin viivästyi.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on kriminalisoitu jo vuonna 1889. Vuosien saatossa lasta koskevia lakeja on pikkuhiljaa muutettu lasta suojelevammaksi. 1998 tuli lakiin termi lapsen seksuaalisen käytön kieltäminen, aiemmin sovellettiin pahoinpitelypykälää. Lastensuojelulakiin tehtiin mittava remontti 2007 ja lakia on vielä täsmennetty 2008. Lain näkökulmasta lasten kohtelun rajat on selkeät, mutta käytännössä on vielä paljon työtä että lasten kaltoinkohtelu saadaan loppumaan.

Perhe- ja lähisuhdeväkivalta evät ole Suomen laissa omana rikosnimikkeenä vaan ne kuuluvat yleisen rikoslain sisälle. Vuonna 1994 tuli lakiin muutos, jossa kielletään myös avioliitossa sukupuoliyhteyteen väkivallalla tai uhkauksella pakottaminen, aikaisemmin laki koski vain avioliiton ulkopuolista tilannetta.  Sukupuoliyhteyteen pakottaminen avioliitossa on ollut kriminalisoituna vasta 16 vuotta. Niinpä valistusta ja asiasta puhumista tarvitaan vielä paljon, jotta koko yhteiskunta havahtuu perhe- ja lähisuhdeväkivallan sekä seksuaalisen hyväksikäytön ja pakottamisen vastustamiseen.

Ensi- ja turvakotienliitto

Maailman ensimmäinen turvakoti on tiettävästi perustettu Englantiin v. 1971. Keskustelu turvakotien tarpeellisuudesta levisi nopeasti myös Suomeen. Ensi Kotien Liitossa pohdittiin samaan aikaan mitä tehdä nuorille pääasiassa avoliittolaisäideille, joita hakeutui lapsen isän väkivaltaisuutta tai uhkailua turvaan. Turun ensikoti aloitti turvakotitoiminnan vuonna 1978.  Perheväkivallan vastainen työ lähti liikkeelle kahdesta suunnasta lastensuojelun ja naisliikkeen näkökulmista. Raha-automaattiyhdistyksen avustusten turvin on perustettu Ensi- ja turvakotien liittoon 14 turvakotia.

Turvakodit tarjoavat suojaa ja apua väkivaltaan liittyvissä kriisivaiheissa. Avopalveluissa on mahdollisuus pitkäjänteiseen selviytymistä tukevaan työskentelyyn ja matalan kynnyksen varhaiseen apuun. Väkivaltatyön tavoitteena on auttaa asiakkaita tunnistamaan heihin kohdistuva väkivalta, tukea väkivallasta selviytymistä ja tehdä kodista turvallinen lapsille ja heidän vanhemmilleen.

Miina-hankkeet

Miina Sillanpää syntyi nälkävuosien aikana torppari Juho ja Leena Riktigin yhdeksänlapsiseen perheeseen. Kouluja hän ei juurikaan käynyt, vain kiertokoulua ja tehtaan koulua. Miina ei ollut poliittinen teoreetikko mutta aktiivinen sosialidemokraattisessa järjestötoiminnassa. Erityisesti hän ajoi työläisnaisten ja yksinäisten naisten asiaa ja oli 1930-luvulla vahvasti mukana ensikotitoiminnassa. Häntä sanotaan koko ensikotitoiminnan perustajaksi. Sillanpää oli yksi yhdeksästätoista Suomen ensimmäisestä naiskansanedustajista. Kansanedustajana hän toimi liki 38 vuotta, hän on Suomen pitkäaikaisin naiskansanedustaja. Miina-projekti on nimetty Miina Sillanpään mukaan. Joten projektilla on vahva historiallinen lataus jo nimensä kautta.

Miina-projektissa väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen on keskeinen sisältö projektissa mukana olevalle kolmelle hankkeelle.

Pienperheyhdistyksen Perhepaikka Merikehdossa tarjoaa Vuosaaren alueelle paikan, jossa väkivaltaa kokenut nainen saa tukea ja ohjausta. Perhekahvila antaa mahdollisuuden osallistua avoimeen toimintaan ja saada samalla palveluohjausta ja keskustelutukea sekä osallistua vertaistukiryhmään.

Mikkelissä Viola- väkivallasta vapaaksi ry auttaa väkivallan kokeneita naisia verkottumaan, hakemaan uusilla tavoilla yhteyksiä toisiin samoja kokemuksia kokeneisiin naisiin. Tässä hankkeessa etsitään keinoja naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyyn ja tehdä yhteistyössä poliittisten naisjärjestöjen kanssa uudistusehdotuksia lainsäädäntöön.

Oulu ensi- ja turvakotiyhdistyksen hanke tukee väkivallan kokeneita naisia heidän omissa elämänverkostoissaan.  Lisätään turvallisuutta ja autetaan kokoamaan viranomais- ja läheisverkostoja. Naisia tuetaan mm. oman uskonnollisen yhteisön jäsenenä perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan ja hengellisen väkivaltaan puuttumisessa.

Pidän tavattoman tärkeänä sitä, että perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan puututaan laajalla rintamalla. Laissa olevat puutteet tulee korjata, mutta yhtä tärkeää on se, että väkivallan vastaista työtä tehdään kaikissa organisaatioissa ja yhteisöissä. Ennaltaehkäisevä työ on rangaistuksiakin tärkeämpää, sillä väkivallan seurauksia ei tuomioilla saada korjatuksi.

Naisiin ja äiteihin kohdistuva väkivalta on aina myös väkivaltaa lapsia kohtaan. Sijaistraumatisoituminen on lapsilla erittäin yleistä ja johtaa monesti kasvun ja kehityksen häiriintymiseen ja jopa pysyviin vaurioihin.

Tuula Väätäinen
Miina-projektin ohjausryhmän puheenjohtaja
Kansanedustaja (sd)
erityistason perheterapeutti

Iisalmen Sanomat 6.4.2010

Salaattikulho, sosekeitto vai vesipullo?

Maahanmuutto on viime aikoina puhuttanut. Miten siihen tulisi suhtautua? Kolme karkeasti erilaista tapaa ajatella voisivat olla salaattikulho, sosekeitto ja vesipullo. Vesipullossa on vain vettä. Tällaista mallia edustaa "yksi maa, yksi kansa" ajattelu. Tämä on ollut viime vuosisadan alussa suosittu ajatus, mutta taitaa globalisaation aikakaudella olla kaukaa haettu.

Toinen malli on sosekeitto, jossa on eri lähtökohdista ihmisiä, mutta kaikki ovat pakotettu yhtenäiseksi soseeksi. Tämän tyyppistä ajatusta toteutettiin esimerkiksi itänaapurissamme viime vuosisadalla, eikä sekään näytä uudelle vuosisadalle sopivan.

Jäljelle jää salaattikulho: erilaiset ihmiset erilaisista lähtökohdista elävät samassa yhteiskunnassa rinnakkain, ominaisluonteensa säilyttäen, mutta yhtenäisen kokonaisuuden muodostaen.

Tällainen malli voi toimia, mutta sen myötä pitää miettiä tarkoin mitä Suomessa voidaan muuttaa maahanmuuttoon myötä. Salaattikulholla pitää olla reunat: kurkut ja tomaatit eivät voi pomppia laitojen yli pöydälle.

Minusta reunoihin joita Suomessa ei saa ylittää liittyy laki, ja toisaalta kulttuuri. Laki on kaikille sama, tämän pitäisi olla itsestäänselvyys. Maahanmuuttajien kohdalla tiettyjen lakien suhteen tarvitaan erityistä kotouttamista.

Joissain suhteissa Suomessa ollaan oltu edistyksellisiä. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi lastensuojelulaki, joka ehdottomasti kieltää lasten fyysisen kurituksen. Tämä ei ole kaikissa kulttuureissa itsestäänselvyys, eikä ole kyllä valitettavasti täysin Suomessakaan, mutta tämä vaatii eri keskustelua.

Osana maahanmuuttajien kotouttamista tulee olla tutustuttaminen tällaisiin lakeihin. Kotouttaminen kuuluu maahanmuuttoviranomaisille ja koulutuslaitoksille, mutta myös kaikille kantaväestöön kuuluville: meillä pitäisi olla parhaat mahdollisuudet näyttää esimerkkiä siitä, miten toivomme että Suomessa käyttäydytään.

Kulttuuri on lakeja vaikeampi juttu. Uskonto ja kulttuuri ovat monessa suhteessa limittäisiä, ja siksi uskonnon vapaus kyseenalaistaa tietyt uskontoon pohjaavat perinteet. On opittava erottamaan entistä selkeämmin uskonto ja siihen pohjaava kulttuuri: kulttuuria ja maan perinteitä pitää voida kunnioittaa pakottamatta kenellekään tulijalle vierasta uskontoa.

Esimerkiksi uskontotunneille ei pidä yhtäkään lasta pakottaa. Samalla, kouluista ja päiväkodeista ei pidä lopettaa uskontoon limittyvää kulttuuria, kuten suvivirttä, tai joulujuhlaa. Ne ovat osa suomalaista perinnettä vähintään yhtä paljon, kuin osa uskontoa.

Näiden perinteiden jatkuminen tarjoaa myös uusille suomalaisille mahdollisuuden ymmärtää, millaiseen yhteiskuntaan he ovat tulleet. Myös kulttuuri on osa sen kulhon laitoja, jossa erilaisia ihmisiä voi elää sovussa keskenään. 

Savon Sanomat 31.3.

Pienen pahoinpitely ei ole pieni pahoinpitely

Vuonna 1903 pappani, Aapeli Häkkinen, joutui sisarustensa kanssa huutolaislapsiksi vanhempien kuoltua. Tapana oli, että lapset annettiin taloihin joille kunnan tarvitsi maksaa vähiten. Papallani kävi hyvä tuuri, hänet huudettiin taloon jossa häntä kohdeltiin hyvin. Läheskään kaikilla huutolaislapsilla ei ollut yhtä hyvää onnea vaan lasten elämä liian usein muistutti helvettiä.

Kulttuuri ja yhteiskunta ovat muuttuneet Aapeli Häkkisen ajoista. Sekä lainsäädäntö että kulttuuri ovat kehittyneet sen suhteen, millainen lasten kohtelu on hyväksyttävää. Viimeinen suuri edistysaskel on vuonna 2007 voimaan tullut lastensuojelulaki, joka muun muassa asettaa epäilyksen lapsen hyvinvoinnin potilaan tietojen salassapidon edelle. Kaikilla – opettajista naapurin setiin – on oikeus tehdä lastensuojeluilmoitus, jos epäilevät perustellusti että lasta pahoinpidellään. Viranomaisilla on lain mukaan ilmoitusvelvollisuus.

Edistyksestä huolimatta lasten asemaan on jäänyt paljon parannettavaa. Meneillään olevan moniammatillisen tutkimuksen mukaan noin 200 000 lasta vuodessa joutuvat väkivallan uhreiksi. Neljäsosassa tapauksissa kyse on vakavasta pahoinpitelystä. Näistä lapsista noin 300 vammautuu pysyvästi, ja toista kymmentä kuolee pahoinpitelyn seurauksena.

Lasten pahoinpitelyissä voi heijastua yhteiskunnan työtahdin ja arvojen koveneminen. Työlliset ovat kiireisiä. Tehokkuuspaineiden vuoksi työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on haastavaa. Kun stressaantuneen pinna palaa herkästi, ikävimmissä tapauksissa tämä näkyy lasten pahoinpitelyinä. Toisaalta työttömät ovat entistä useammin sosiaalisesti syrjäytyviä. Myös sosiaalisten voimavarojen kapeneminen voi näkyä lasten laiminlyömisenä. Vähäpätöisenä syynä ei voi pitää sitäkään, että moni suomalaisista hyväksyy lapsen ruumiillisen kurituksen. Nämä syyt voivat selittää pahoinpitelyitä, mutta eivät tee niitä millään tavoin hyväksytyiksi.

Lasten kaltoin kohteluun voidaan puuttua lisäämällä viranomaisten mahdollisuutta tarttua ongelmiin. Lastensuojelulaki on hyvin laadittu, ongelmaksi jää sen toteuttamisen vaatimien resurssien puute kunnissa. Oireen lisäksi on voitava puuttua syyhyn. Yksi keskeinen syy lienee työtahdin koveneminen, ja sosiaalinen eriarvoistuminen. Näihin syihin puuttuminen onkin isompi projekti. Työn ja perhe-elämän yhteensovittamista pitää edistää, ja toisaalta, eriarvoistumista estää politiikassa kaikin keinoin.

Noin 50 000 pahoinpideltyä ja yli 10 pahoinpitelyyn kuollutta lasta vuodessa ovat erittäin vakavia lukuja. Luvut osoittavat, että yhteiskunnan kurssia on muutettava tasa-arvoisempaan ja perhe-elämälle aikaa antavampaan suuntaan. Lasten pahoinpitely on oltava yhtä kiellettyä kuin aikuisten pahoinpitely.

Uutis-Jousi 21.2.

Tukea sinne missä tarve on suurin

Oppositio on jättänyt hallitukselle välikysymyksen köyhyydestä ja ihmisten eriarvoisuudesta Suomessa. Välikysymyksen otsikko on ytimekäs: pienituloisten toimeentulon turvaaminen.

Köyhyyden torjunta on laaja kysymys, johon liittyy ensisijaisten etuuksien korjaaminen, mutta moni muukin asia: ennen kaikkea palveluita ja työllisyyttä.

Lapsiperheiden on saatava nykyistä parempaa tukea. Tilastojen mukaan rankimmin viime vuosina on lisääntynyt juuri lapsiperheiden köyhyys. Jos esimerkiksi lapsiperheiden kodinhoitoapu pystyttäisiin pitämään palvelujärjestelmässä – ja monessa kunnassa palauttamaan se, vältyttäisiin pienissä arjen asioissa perheitä auttamalla isoilta ongelmilta tulevaisuudessa. Myös perheiden tukien on noustava. Lapsiperheiden toimeentulotuen lapsikorotuksen ja asumislisien nostaminen on välttämätöntä..

Minusta politiikan toimet pitää suunnata sinne, missä tarve on suurin. Ei luntakaan aleta luomaan sillä tavalla, että otetaan sivellin käteen ja kiillotellaan kuistikaiteita, vaan jos lunta tupruttaa, otetaan kola ja lähdetään lanaamaan sieltä missä lunta on eniten. Nyt lamatilanteessa tarve apuun on suurin köyhillä, syrjäytyvillä, pienellä eläkkeellä elävillä ja työttömillä. Kun perheisiin panostetaan, voidaan pelastaa monta sukupolvea ja estää moninaisia ongelmia kerralla.

Elintasokustannukset Suomessa ovat nousseet, mutta hallitus painostaa palkansaajia palkkamalttiin. Samalla verotus kiristyy kunnissa, ja tulevalla hallituskaudella myös valtioverotuksessa. Erilaiset asiakasmaksut nousevat. Ei ole oikein ja reilua vaatia palkkojen kasvuun matillisuutta kun samalla verojen ja erilaisten maksujen kautta kasvatetaan kotitalouksien taloudellista rasitusta..

Savon Sanomat 20.1.

Tohtori Google 

Mitä mahtoi liikkua naapureiden mielissä heidän nähdessään vuonna 1877 kuinka Johan Nissinen rakensi Suomen ensimmäisen puhelinlinjan pihalleen Helsingissä.

Varmasti aatokset liikkuvat ihmetyksestä nykyajan vouhotusten paheksuntaan.

Tuskin kukaan kuitenkaan arvasi, että tämän tekniikan kehittyessä suomalaiset tulevat reippaan sadan vuoden päästä olemaan osallisia maailmanlaajuisessa tietoverkossa, josta kuka tahansa voi käydä etsimässä minkä tahansa tiedon. Vaikka sen, kuka ja koska rakensi Suomen ensimmäisen puhelinlinjan.

Luonnollisesti he eivät myöskään pystyneet näkemään kääntöpuolta. Tietoverkkoon voi myös kuka tahansa syöttää haluamaansa tietoa. Nykyajan ihmisinä meidän tulisi tämä kuitenkin ymmärtää.

Nettimaailma on laaja ja helppokäyttöinen tietolähde ja kasvavassa määrin tasavertaisesti ihmisten saatavilla. Tietoa on netissä entistä enemmän tarjolla.

Tiedon keko on valtava, mutta millaisen tiedon? Kuka osaisi sanoa, mikä on oikeaa, mikä väärää tietoa?

Internet on tullut yhdeksi tavaksi saada selville esimerkiksi terveystietoa. Silloin tällöin kuulee puhuttavan ”Tohtori Googlen” tekemistä diagnooseista. Tämä tarkoittaa, että ihminen on syöttänyt vaivansa hakukoneeseen ja etsinyt tuloksista todennäköisimpänä pitämänsä taudin.

Vaikeaa on arvioida, miten pitkälle ihmiset uskovat tohtori Googlen neuvoja, mutta sikainfluenssaepidemian ollessa puhkeamassa, netin virheellinen tieto haittasi yksittäisten ihmisten ymmärrystä taudista, ja terveydenhuollon ammattilaisten työtä.

Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, että Kuopion yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa kehitetään netin kautta julkista, luotettavaa tietoa jakavaa helppokäyttöistä terveyden verkkopalvelua.

Palvelussa on kyse varmistetusta tiedosta, sekä potilaiden kanssakäymisestä terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Näin ihmiset pystyvät karsimaan pois väärää tietoa, selvittämään terveyteensä liittyviä asioita tarvitsematta välttämättä hankkiutua terveyskeskukseen, ja vapauttamaan resursseja terveydenhuollossa.

Tekniikan ja sen sovellutusten kehittyessä voinemme hoitaa suuremman osan perusterveydenhoidosta nettiä hyödyntäen.

Terveyden edistäminen ja sairauksien hoitaminen on nyt ja tulevaisuudessa keskeisesti ihmisten tekemää työtä, mutta ohjattu ja valvottu verkkopalvelu on tehokas apu. Vastaavaa palvelua voitaisiin kehittää myös muihin hyvinvointipalveluihin, kuten sosiaalitoimeen.

UP Demari 19.1.

Kohti puoluekokousta

SDP:n puoluekokous lähestyy. Nyt on aika miettiä, mitkä politiikan sisällöt tulevat olemaan keskeisiä seuraavalla vaalikaudella, ja mitä puolueemme aikoo niille tehdä. Keskeinen kysymys koskee sosiaali- ja terveyspalveluita. Väestö vanhenee, ja samalla lama vaikeuttaa palveluiden rahoittamista. Laman myötä palveluiden kysyntä kasvaa. Ilman näitä tekijöitä sosiaali- ja terveyspalvelut olisivat joka tapauksessa suurten haasteiden edessä, johtuen muun muassa kallistuvasta terveydenhuollon tekniikasta.

Erityisesti tilanne on vaikea niissä kunnissa, joissa on pulaa ammattitaitoisesta työvoimasta. Vakavimmat puutteet ovat muodostuneet sellaisiin palveluihin, joissa potilaiden tai palveluita käyttävien ihmisten on vaikeaa pitää puoliaan: vanhustenhoidossa, mielenterveystyössä, ja päihdehoidossa.

Mitä palveluille olisi tehtävä? Ajatellaan terveydenhuoltoa. Nyt meillä on käytössä monenkirjava palvelujärjestelmä ja monikanavainen rahoitusjärjestelmä. Kansalaisten rahaa kierrätetään valtion, kuntien, KELAn, yksityisten vakuutusyhtiöiden, työnantajien, työntekijöiden, ja opiskelijoiden, YTHS:n, ja lopulta myös yksittäisen potilaan taskun kautta.

Tätä monikanavaisuutta on purettava. Pelkkä järjestelmän hallinnointi monella tasolla vie resursseja itse hoidolta. Kaikkein ikävintä on se, että yksityinen toimija voi hinnoitella tuotteensa kuinka itse haluaa, näin ollen potilaan omavastuu, huolimatta KELA korvauksesta, nousee kohtuuttomuuksiin. Tarvitaan vahvoja peruskuntia, jotka voivat rahoittaa ja järjestää palvelut. Lisäksi tarvitaan selkeämpää valtion ohjausta siitä, mitkä palvelut on järjestettävä ja millä laatukriteereillä.

Nykyinen monikanavainen ja kirjava järjestelmä on vienyt meidät hämmentäviin tilanteisiin, yhtenä esimerkkinä lääkärien päällekkäiset hatut. Tuntuu järjenvastaiselta että yksi ja sama lääkäri toimii päivällä julkisen puolen lääkärinä, ja iltaisin täydentää julkisia palveluita yksityisenä lääkärinä. Kun tämä kehitys vähän kärjistyy, olemme tilanteessa jossa lääkäri hoitaa päivällä köyhät ja perushoitoa tarvitsevat kuntalaiset, ja illalla rikkaat ja erikoishoitoa tarvitsevat. Jos me veronmaksajat olemme valmiita maksamaan lääkärille joka on päivisin julkinen ja iltaisin yksityinen, eikö olisi järkevää että maksaisimme kahdelle julkiselle lääkärille, jotka hoitavat ilman palveluiden täydennystarvetta köyhät ja rikkaat julkisessa terveydenhuollossa jossa yhdistyvät perusterveydenhoito ja erikoissairaanhoito?

Sosiaali- ja terveyspalvelut voidaan pelastaa, koska ne ovat hyvälle perustalle rakennettu, ja niillä on laaja kansalaisten kannatus. Sosiaalidemokraateilla on mielestäni hyvä pohja jo tehdyissä linjauksissa vahvoista peruskunnista, ja valtion roolista. Puoluekokous on hyvä paikka kirkastaa puolueen linja, ja antaa selkeät eväät hallitusneuvotteluihin.