Viikko 43

Tämän viikon kirjoitusten teemana on omaishoito. Kirjoittajina ovat kansanedustajat Anneli Kiljunen ja Risto Autio, sekä Omaiset mielenterveystyön tukena - keskusliiton toiminnanjohtaja Kristiina Aminoff.

Oikeudenmukaisuutta omaishoitoon!

Omaishoitajuudesta puhutaan juhlapuheissa kauniita ja omaishoitajien työtä ylistetään. Se ei valitettavasti näy käytännön arjessa. Kunnat eri puolilla Suomea ovat tänä vuonna kiristäneet omaishoitajien tilannetta karsimalla palveluja, irtisanomalla voimassa olevia omaishoitosopimuksia ja jäädyttämällä uusien sopimusten teon. Omaishoitajia ei ole kuultu eikä asiakkaan etua tai kokonaistilannetta ole huomioitu, vaan on toimittu yksipuolisesti sanellen.

Omaishoitajat ja läheiset -liiton delegaatio kävi syyskuun lopussa oikeusasiamies Riitta-Leena Paunion puheilla jättämässä kantelun omaishoidon tilasta. Halusimme tietää, onko lakia rikottu, kun omaishoitajat on jätetty monessa tilanteessa yksin vastaamaan hyvinkin vaativista hoidoista eikä korvaavia palveluja ole tarjottu eikä pyydettäessä annettu. Usein omaishoitotilanne vaikeutuu ajan myötä, kun hoidettavan kunto heikkenee. Tällöin sopimuksiin on nimenomaan lisättävä tukipalveluita.

Kunnat ovat perustelleet omaishoitosopimusten purkamisia tai heikennyksiä taloudellisilla syillä. Se ei voi olla kestävä perustelu. Jos omaishoitajat sanoisivat sopimukset irti ilmoittaen, etteivät enää suostu hoitotyöhön, se tulisi todella kalliiksi yhteiskunnalle. Pelkästään ne 60 000 laitoskuntoista ihmistä, joita omaishoitajat tällä hetkellä hoitavat, maksaisivat laitoksissa jopa yli miljardi euroa. Omaishoitajat tekevät taloudellisesti ajatellen erittäin arvokasta työtä.

Sosiaaliturvan uudistamista pohtiva SATA-komitea on työskennellyt omaishoidon uudistamiseksi.

Erilaisista vaihtoehdoista on puhuttu mutta yhteistä näkemystä ei ole vielä pystytty esittämään. Ajatuksia on ollut mm. omaishoidontuen siirtämisestä Kelaan sekä hoitotukien yhdistämisestä omaishoitotukeen. Kannatan ns. Kelasiirtoa, mutta suhtaudun erittäin kriittisesti hoitotukien ja omaishoidon yhdistämiseen. Jos yhdistäminen tapahtuu, tulee se todennäköisesti heikentämään omaishoitajien asemaa. Joka tapauksessa on selvää, että jos omaishoidontuki siirretään Kelaan, maamme hallitus tulee siirtämään lain voimaanpanon seuraavalle hallituskaudelle. 

Olen itsekin tänä syksynä jättänyt lakialoitteen omaishoidon tuen uudistamisesta eduskunnan käsiteltäväksi. Keskeinen tavoite aloitteessa on Kela-siirron lisäksi, että sopimus perustuisi aina sitovaan hoito- ja palvelusuunnitelmaan, jossa määritellään paitsi avun ja tukipalveluiden tarve, myös niiden saatavuus. Olisi myös puututtava tuen pienuuteen ja sen kovaan verotukseen. Omaishoidontuen palkkiosta pitäisi periä vain pakolliset eläke- ja sotumaksut, jolloin vero ei missään tilanteessa nousisi yli10 prosentin. Terveyttä ja työssä jaksamista ajatellen olisi myös tärkeää saada omaishoitajat työterveyshuollon piiriin, ettei oma terveys pääse unohtumaan ja heikentymään hoitotyössä.

Ihmisten tasapuolisen kohtelun ja oikeusturvan takia on tärkeää ymmärtää omaishoitajien työn vaativa luonne ja antaa työlle sille kuuluva arvo ja arvostus.

Anneli Kiljunen

Omaishoitajat ja Läheiset Liitto ry:n puheenjohtaja

Kansanedustaja (sd)

Omaishoidon mysteeri                                                 

Suomi ikääntyy Euroopan ennätysvauhdilla. Ensi vuonna olemme tilanteessa, jossa työelämästä poistuu enemmän väkeä kuin on tulijoita. Maassamme on nyt 1,4 miljoonaa eläkeläistä, vuonna 2015 n. 2 milj. Senioriväestön lisääntyessä myös eliniän ennusteet paranevat huimasti. Tilannetta voi kuvata vaikkapa kasvavalla pyramidilla; mitä korkeammalle huippu nousee, sitä leveämmäksi alusta kasvaa. Arvion mukaan vuonna 2025 väestöstä 43 % on yli 65-vuotiaita ja vuonna 2050 yli 90-v. määrä on yli 80 000.  Viime vuonna jo (2008) satavuotiaitten määrä kasvoi n. sadalla hengellä, ollen nyt n. 500.

Pidempään ja terveellisemmin elävät seniorit eivät sinänsä aiheuttaisi yhteiskunnalle päänvaivaa, koska vasta kahden viimeisen elinvuoden aikana tarvitaan aktiivista hoivaa. Mutta väestörakenteemme ongelma huipentuu siihen, että parin vuoden sisällä työelämästä poistuvien joukossa on n. 200 000 hoiva-alan ammattilaista. Ja vaikka samaan aikaan työttömyys kasvaa, työvoimareservissä ei ole hoiva-alalle koulutettua väkeä. Koulunsa lopettavista ikäluokista pitäisi saada 18 % opiskelemaan terveydenhoitoa, mutta ala ei houkuttele nuoria riittävästi. Edellä kuvatun yhtälön seuraus on, että kotona tapahtuvalla hoivalla on ratkaiseva merkitys koko väestön terveydenhuoltojärjestelmässä. Koti- ja omaishoito onkin kirjattu Sosiaali- ja Terveysministeriön pitkän linjan strategiaan. Valtiovallalla on siis näkemys miten ikääntyvä Suomi hoidetaan. Laki omaishoidosta saatiin 2006. Siinä säädettiin hoitavalle omaiselle 311€ minimipalkkio sekä oikeus kahteen vapaapäivään kuukaudessa.(2007 3.pvä.). 300000 omaishoitajaa tukijärjestöineen olivat innoissaan, vihdoinkin tapahtuu jotain hyvää. Mitä tapahtui?

Ennen lakia n. 10 % omaishoitajista sai korvausta työstään. Laki ei muuttanut tätä asetelmaa,  päinvastoin. Monissa kunnissa vähennettiin omaishoitajien määrää budjettien ylittyessä lisääntyneiden palkkiomäärien vuoksi. Lomitusjärjestelmiä ei ollut eikä niitä ole vieläkään. Taloudellinen taantuma on vähentänyt omaishoitajien määrää entisestään. Kunnat yrittävät selvitä vapaapäivien järjestämisistä palvelusetelein, makuuttamalla hoidettavia terveyskeskusten vuodeosastoilla, onpa jopa hotellihuoneita ehdotettu. Tosiasiassa muistisairasta vanhusta ei saisi siirtää kotoaan mihinkään. Koti on koti ja lomituksen ydin on sama kuin maatalouslomituksessa, lomittaja menee sinne, missä tarve on.

On toki todettava, etteivät asiat joka paikassa ole huonolla tolalla. On kuntia ja alueita, joissa omaishoitajuus halutaan ymmärtää osana palvelurakennetta ja sitä toteutetaan monipuolisesti yhdessä kolmannen sektorin ja yrittäjien kanssa. Kyse onkin siitä, halutaanko lakia ymmärtää. Kuntien itsehallinto-oikeus mahdollistaa ikävällä tavalla sen, että monet erityispalvelut toteutetaan Suomessa eriarvoisesti, perustuslain hengen vastaisesti. Tietysti voi todeta, että lakien noudattaminen olisi helpompaa, jos valtio velvoittaessaan kuntia järjestämään vaikkapa nyt omaishoitajien vapaapäiviä, tarjoaisi siihen toimivan mallin ja sen myötä riittävät tuet sen toteuttamiseen. Mutta valtionosuudet kunnille, vaikka ovatkin lakisääteisesti kohdennettu sektoreittain, käytetään kunnissa itsehallinnon oikeuksin miten parhaaksi nähdään, korvamerkittyä rahaa ei enää ole. Kaikkein ongelmallisinta ja lain säätäjän kannalta kiusallisinta on se, ettei lakeja noudateta. 

Kuntapäättäjän silmin voi todeta, että kunnissa tilanne on arjen toteutusta niillä resursseilla mitä irti saadaan, tai että kunnissa ollaan nyt jo polvillaan sosiaali- ja terveyssektorin velvoittavan lainsäädännön alla tai että jokainen uusi velvoite on lisänaula arkunkanteen. Fiksu omaishoitaja tai asioita tiedostava kansalainen ymmärtää sekä valtiovallan että kuntapäättäjän huolen, mutta ymmärtää myös sen, että omaishoitajuuteen ja/tai kotipalveluun nimenomaan kannattaa panostaa. Jos haluamme säästää, yhtälö on selvääkin selvempi; jos jokainen kotona hoidettava siirrettäisiin laitoshoitoon, se maksaisi yhteiskunnalle minimissään kymmenkertaisesti. On käsittämätöntä, että niin valtion kuin kuntien panostukset omaishoitoon ovat aivan marginaalisia. Lyhytnäköisyyttä voi huoletta kutsua typeryydeksi. 

Risto Autio

kansanedustaja (kesk)

Mielenterveyskuntotutujien omaiset ovat hiljaisia ja unohdettuja vastuunkantajia

Psykiatrinen hoitojärjestelmä on suhtautunut mielenterveyskuntoutujien omaisiin eri tavalla eri aikoina. Pahimmillaan psyykkisesti sairastuneen omainen on saanut kantaa valtavaa syyllisyyden taakkaa; perheenjäsenen sairastuminen on katsottu johtuvan vanhemmista, ennen muuta äidin ja lapsen vuorovaikutussuhteen vääristymästä. Omaisen rooli määritellään edelleenkin vain suhteessa kuntoutujaan ja palvelujärjestelmään. Nykyinen hoitojärjestelmä tuntuu suhtautuvan omaisiin välillä hyvinkin ristiriitaisesti. Toisaalta omaisia mielellään vastuutetaan ottamaan entistä enemmän hoito- ja hoivavastuuta, toisaalta omaiset ovat hoitojärjestelmälle näkymättömiä ja vailla omaa erillistä roolia.

Tämän tulkinnan tekee omaisten kannalta ongelmalliseksi se, että kun omainen tulkitaan vain sairastuneen kautta, hänen oma yksilöllinen tuen tarpeensa jää havaitsematta. Tämä rooli voi omalta osaltaan olla edesauttamassa omaisten uupumista ja on luomassa rooliodotuksia perheisiin siitä, että omaisen ja kuntoutujan tuen tarpeet olisivat aina yhteneväisiä. Tämä käsitys saattaa olla esteenä myös muiden perheenjäsenten omalle voimaantumiskehitykselle. 

Sairauden tuomien negatiivisten vaikutusten läpi tarkasteltuna omaisten elämä saattaa myös kuormittua entisestään, eikä anna riittävästi tilaa terveiden elementtien varaan rakentuvalle dynamiikalle ja vuorovaikutukselle perheessä.

Omaisten keskusliiton tekemät tutkimukset osoittavat selkeästi sen, että liian raskas huolenpitovastuu sairastuneesta on uhka psyykkisesti sairastuneiden omaisen omalle hyvinvoinnille. Tutkimukset ovat tuoneet esille ja osoittaneet omaisten tilanteen kuormittavuuden ja sen yhteyden masennuksen syntyyn. Omaisten riski sairastua masennukseen on moninkertainen normaaliväestöön verrattuna. Yleinen omaisten mitattu elämäntyytyväisyys on myös keskimääräistä väestöä matalampi, se on tutkimusten mukaan jopa vankeja matalampi.

Keskusliiton oman jäsenistön keskuudessa tehty tutkimus osoitti, että 38 % omaisista sairasti masennusta (deps-seulalla mitattuna)

Vaikka useat tällä hetkellä käynnissä olevat valtakunnalliset suunnitelmat pyrkivät puuttumaan uuteen kansansairauteen, masennukseen, kaikki tähän asti käytössä ja suunnitteilla olevat masennuksen ehkäisyyn luodut riskiryhmäpreventiomallit ovat kuitenkin jättäneet mielenterveyskuntoutujien omaiset huomiotta stressiin liittyvien sairauksien merkittävänä riskiryhmänä.

Tämän lisäksi mielenterveyskuntoutujien omaiset ovat unohdettu ja laiminlyöty ryhmä omaishoidon tukimuotojen saajina. Vain n. 3 % omaishoidon tuen saajista on mielenterveyskuntoutujien omaishoitajia. Keskusliiton tekemän kyselyn mukaan tarve erilaisille omaishoidon tukimuodoille on erittäin suuri juuri psyykkisesti sairastuneiden omaishoitajien kohdalla.

Omaisille tulee kehittää omia tukimuotoja

Kansallisten mielenterveys- ja päihdesuunnitelman linjaukset siirtävät tulevaisuudessa psyykkisesti sairastuneiden hoitoa lähemmäs lähipiiriä ja kotia. Tämä suuntaus yhdessä väestön ikääntymiskehityksen kanssa tulee muuttamaan omaisen huolenpitotehtävää ja asettaa omaiset entistä merkittävämpään vastuurooliin. Hoidon siirtyminen lähemmäs perhepiiriä muuttaa perheen ja omaisten roolia ja vaarana on omaisten kuormittumisen lisääntyminen entisestään.

Läheisen sairastumisen jälkeen sairaudesta ja mielenterveyspotilaan omaisena olemisesta muodostuu usein keskeinen ihmisen minuutta ja identiteettiä määrittävä tekijä yksikertaisesti siitä syystä, että se vie niin suuren osan arjesta ja energiasta. Perheenjäsenet elävät voimakkaasti sairauden aiheuttamien kuormitustekijöiden kautta ja tarkastelevat omia tarpeitaan ja elämäänsä vain sairauden tuoman näkökulman mukaan. 

Kuitenkin vasta oman erillisyytensä kautta perheenjäsenet pystyvät tunnistamaan myös omat tunteensa ja tarpeensa sekä asettamaan tarvittavia rajoja oman hyvinvointinsa tueksi. Omien tunteiden ja tarpeiden tunnistaminen ja niiden huomioiminen lisää omaisten tunnetta siitä, että heidän elämänsä ei ole vain sairauden ehdoilla ja ulkoapäin ohjautuvaa, heistä täysin riippumattomien tekijöiden sanelemaa. Perheenjäsenten erillisyyden kautta mahdollistuu myös perheyhteisössä olevan tukipotentiaalin kanavointi tavalla, joka ei vähennä - vaan lisää - kaikkien perheenjäsenten yksittäistä ja yhteistä hyvinvointia.

Hoitojärjestelmän tavoitteena on tukea sairastuneen kuntoutumisprosessia, myös perinteinen perhetyö lähtee samasta tavoitteesta. Palvelujärjestelmään ei ole kehitetty sellaisia tukimuotoja, jotka roolittaisivat omaisen erilliseksi tuen tarvitsijaksi ja huomioisi eri perheenjäsenten erilliset ja erilaiset tuen tarpeet. Omaisten oma voimaantuminen edellyttää heidän omien tarpeidensa tuntemista ja heidän oman äänensä kuulemista. Tämän vuoksi on äärimmäisen tärkeää luoda ja tarjota omaisille omia tuki- ja interventiomalleja, joissa heitä käsitellään kuntoutujasta olevana erillisenä yksilönä omine ja yksilöllisine tuen tarpeineen.

Maahamme tarvitaan uusia nimenomaan ja vain omaisille suunnattuja tuki- ja interventiomalleja, jotka perustuvat omaisten omiin tuen tarpeisiin ja heidän oman voimaantumisensa edistämiseen sekä masennuksen ehkäisyyn. Näissä uusissa omaisten tukimalleissa omaisen roolina ei ole toimia vain sairastuneen kuntoutumisprosessin tukijana, vaan niissä omainen roolitetaan oman elämänsä aktiiviseksi toimijaksi ja hänelle voidaan luoda oma kuntoutujasta riippumaton malli omaan voimaantumiseen ja toipumiseen.

Jaksaakseen kuormittavassa elämäntilanteessaan omaiset tarvitsevat

• Tietoa läheisen sairaudesta ja sen hoitomuodoista
• Osallisuutta läheisensä hoidon ja kuntoutuksen suunnittelussa, toteutuksessa ja sen tuloksellisuuden arvioinnissa
• Heidän omien tarpeidensa tunnistamista ja tunnustamista ja niihin vastaamista osana yleistä mielenterveystyön palvelurakennetta
• Virkistystä ja omaa aikaa
• Mahdollisuutta vertaistukeen muiden saman kokeneiden kanssa
• Taloudellista tukea
• Lisääntynyttä yhteistyötä ammattilaisten kanssa ja mahdollisuutta tuoda heidän oma kokemusasiantuntijuutensa ammattilaisten käyttöön. Tämä tarkoittaa omaisen aitoa kuulemista osana mielenterveyspalveluiden suunnittelua, toteutusta sekä sen arviointia.

Omaiset mielenterveystyön tukena keskusliitto ry katsoo, että omaisille kehitettävä omia tukitoiminnan malleja olemassa olevan perhetyön lisäksi ja omaistyö on otettava yhdeksi toimintamuodoksi palvelurakenteen sisälle. Lisäksi omaisten ja palveluiden käyttäjien kokemuksellista asiantuntijuutta ja heidän intuitiivista tietoaan on käytettävä mielenterveyspalveluiden toiminnan ohjaajana, ei ainoastaan yhtenä näkökulmana palveluiden suunnittelussa, toteutuksessa sekä niiden arvioinnissa ja kehittämisessä. Vain näin voidaan varmistaa se, että tarjotut palvelut ja käytettävät interventiomallit ovat aidosti tarpeenmukaisia ja toimivia. Omaisten ja palveluiden käyttäjien asiantuntijarooli ja asema tulee olla jatkuvaa ja järjestelmällistä mielenterveystyön kokonaisuudessa. Tätä varten kuntiin tulee kehittää erilaisia ja eri tasoilla toimivia foorumeita ja niitä tukeva selkeä struktuuri, joka mahdollistaa kokemuksellisen ja intuitiivisen asiantuntijuuden käytön.

Psyykkiset sairaudet ovat nykyisellään merkittävin syy ennenaikaiseen eläköitymiseen ja lisäksi mielenterveyshäiriöt aiheuttavat vuosittain mittavan määrän työelämästä sairauspoissaoloja. Tällainen kehityssuunta vaatii tekemään lisäselvityksiä myös mielenterveyspotilaiden omaisten näkökulmasta, koska mielenterveyspotilaiden omaisista ovat lisääntyvässä määrin muodostumassa kasvava omaisryhmä. Lisäksi omaiselle tulee antaa lupa ja mahdollisuus oman roolinsa mukaiseen elämään. Olemaan se perheenjäsen joka on; sisar, puoliso, äiti, isä – eikä vastuuttaa omaisia olemaan vain hoitojärjestelmän edullinen ja puolivirallinen edustaja kotona.

Kristiina Aminoff, toiminnanjohtaja

Omaiset mielenterveystyön tukena keskusliitto ry