Viikko 9

Viikon 9 tekstien teemana on äitien mietteet. Kirjoittajia ovat Johanna Ojala-Niemelä, Maija-Liisa Nuutinen, Iris Asikainen, Heidi Katainen ja Mia Hahtala-Koponen.

ÄIDIN MIETTEITÄ

Oman elämäni suurimman mullistuksen koin uuden vuoden aattona 2005, kun minusta tuli tuore äiti. Muistan elävästi, kuinka illalla olin lähdössä juhlimaan Rovaniemen kaupungin ja maalaiskunnan yhdistymistä, mutta uudelle vuodella olikin tarjottavana ilotulitteiden räiskyessä ihan uuden pienen elämän alku. Tällöin elämä sai siten oikeat mittasuhteet, ettei elämää kannata kokonaan uhrata työlle. Asioita, tilaisuuksia, kokkareita ja ihmisiä tulee ja menee, mutta jotkin asiat elämässä luovat sitä pysyvyyttä. Yksi tällainen asia on perhe, joka meidän jokaisen kohdalla edustaa myös jatkuvuutta ja se saa siten muita asioita syvemmän merkityksen. 

Poliitikkona, joutuu painiskelemaan koko ajan työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen välillä. Erityisen haasteelliseksi tilanteen tekee vielä se, että edustaa kaikkein kaukaisinta maakuntaa Lappia. Tällöin ei voi joka päivä helsinkiläisten ja uusimaalaisten äitien tavoin iltapäivällä istuntojen jälkeen lähteä kotiin huoltamaan omaa pesuetta ja kotia. Karu totuus on, että viikolla tiistaista perjantaihin sen sijaan, että saisin ottaa 3-vuotiaan Veeti Hermannin syliin ja pörröttää hänen hiuksiaan sekä kysellä päivän tarhakuulumisia joudun tyytymään illalla puhelinsoittoon. Lapsen ääni kuuluu puhelimessa kirkkaasti, mutta läheisyys ei välity. Tämän vuoksi pyrinkin viikolla tekemään työt, jotta viikonloppuisin voisin pyhittää aikaa perheelleni. Omalla kohdallani olen saanut arjen näinkin pyörimään, mutta siitä lienee paljolti kiittäminen aviopuolisoa, joka on ollut pitkämielinen.

Omaa äitiyttä miettiessäni tulee monesti ajatelleeksi omaa äitiä. 1990-luvun alkua väritti raskas vaihe perheemme elämässä. Äitini sairastui syöpään ollessani 15-vuotias. Tuossa vaiheessa perheemme hitsautui entistä tiiviimmin yhteen ja aloimme yhteisen taistelun syövän selättämiseksi. Joka kolmas viikko automme kokka käännettiin kohti Oulua, jossa äiti kävi saamassa hoitoja. Pyrimme siihen, että joku perheemme jäsenistä oli aina mukana tukena. Jo tuolloin opin arvostamaan julkista verovaroin rahoitettua terveydenhuoltoa ja näin läheltä, kuinka arvokasta ja raskasta työtä terveydenhuollon henkilökunta teki potilaiden hyväksi. Uusimpien syöpälääkkeiden kustantaminen markkinahinnalla olisi ollut suoranainen mahdottomuus. Syöpä osoittautui kuitenkin kavalaksi taudiksi, joka uusiutui ja vei perheemme äidin vain 43-vuotiaana. Jäin isän kanssa kahdestaan vanhemman veljeni jo muutettua pois kotoaan.

Viime aikoina äiti ikään kuin tietäen poismenonsa koittavan neuvoi paljon. Neuvot olivat käytännön läheisiä kuten esimerkiksi, että muovikippoja kannattaa säilyttää myöhempää esim. ruoan pakastamista varten. Meidän jokaisen kohdalla maallisen elämän ja ajan rajallisuutta peilasi puolestaan äitini neuvo, joka kuului, että älä siirrä mitään huomiseksi, minkä voit tehdä jo tänään. Äidin sairastumiseen saakka olimme eläneet hektistä elämää, jossa äiti työvoimaneuvojan työn ohella kävi ensin kauppakoulun ja sen jälkeen vielä kauppaopiston. Yhteensä opiskelut veivät aikaa neljä vuotta. Tuona aikana muistan vain, kuinka äidillä oli opiskelukirjat mukanaan joka paikassa, jopa ollessamme pilkkimässä kevätjäillä! Äidin opiskeluaikaan liittyi kuitenkin se ikävä muisto, että muita asioita kuten perheen kesälomamatkoja lykättiin opiskelujen tieltä. Kaikki oli tarkoitus toteuttaa sitten, kun opiskelut olisivat ohi. Tästä ajasta emme valitettavasti äidin kuoltua pian opiskelujen jälkeen perheenä enää päässeet nauttimaan. Tämän seurauksena olen pyrkinyt opettelemaan elämään ajassa, enkä siirrä haaveita huomiseksi.

Johanna Ojala-Niemelä

kansanedustaja (sd)

ELÄMÄÄ  ÄITINÄ

Äitinä eläminen on huikean iso juttu. Eräässä lapsiltani saadussa runoteoksessa Juice sanoo näin; " Äeti, sellainen elämä, että se on pakko elää jotta se tulisi todeksi."

En pohtinut nuorena, pienten lasten äitinä kovinkaan syvällisesti elämistä äitinä. Se arki oli raskaana oloa, imettämistä, vaipan vaihtoa, valvottuja öitä. Sitten se oli myös lapsen pehmeän ihon kosketusta, märkää suukkoa, pienten käsien rutistusta, ja jatkuvaa ihmettä uusien asioiden oppimisesta, lapsilla ja minulla. Luonnostani uteliaana ihmisenä annoin lasten kokeilla ja tehdä. Välillä itkettiin ja taas yritettiin uudestaan. Tyttäreni rakasti kävelyharjoittelua hiihtomonot jalassaan ja emalinen kahvipannu kädessään. Tänä päivänä tyttäreni tyttö raahaa samaa kahvipannua mukanaan.

Äitinä ollessani kuulin usein tutuilta, ystäviltä ja sukulaisilta arvion että onhan se lasten hoito helppoa, kun se on myös ammatti. Ammattina lasten hoitoon ja kasvatukseen liittyvät tehtävät ovat vieläkin, mutta ehkä tuohon arvioon vastaisin nyt toisin kuin nuorempana. Silloin asia tuli ohitettua vain sivullisen kommenttina. Nyt ajattelen että äitinä oleminen ei ole ammatti, ei pelkkä tehtävä tai rooli. Se on kokonaista, todeksi elettyä elämää kuten Juice toteaa.

Mitä helppoutta opittu tieto toi äitinä olemiseen? - ehkä ymmärrystä siitä mitä lapsi tarvitsee, miten sen pitäisi kehittyä ja varmuuttakin se toi toimiessa lapsen kanssa. Uskon kuitenkin saaneeni suurimman taidon lasteni ja lastenlasteni kanssa elämiseen omien vanhempieni kautta. He eivät olleet alan ammattilaisia ja silti niin taitavia luomaan lapsuuteen turvallisuutta, haastetta kasvulle, rajojen etsimistä ja ehdotonta hyväksyntää sellaisena kuin olin.  Ne asiat, jotka omassa lapsuudessa eivät tuntuneet hyviltä, olen yrittänyt muuttaa suhteessa omiin lapsiin.

Lasteni ollessa kouluikäisiä lähdin kotoa työelämään ja samalla rytinällä erilaisiin yhteiskunnallisiin vapaaehtois- ja luottamustehtäviin. Suuri muutos perhe-elämässä mahdollistui kun mieheni vaihtoi matkatyön säännölliseen työhön. Näin pakotin myös itseni jakamaan lisää arjen vastuuta isälle, koska tuohon saakka olin ollut kotona yli 7 vuotta. Tuota aikaa muistaessa tuikahtaa välillä huono omatunto ja syyllisyys mieleen, olinko liikaa poissa, en ole ahkeroinut peruskoulua enkä lukiota lasteni mukana. Ajoittain tunnelmat olivat ristiriitaisia ja riittämättömyys painoi mieltä. Jälkeenpäin nuo elämänvaiheet ovat saaneet uutta näkökulmaa jo aikuisilta lapsiltani. Lapset kasvoivat hyväksymään sen että tämä on meidän perheen elämää, siellä otetaan vastuuta omista ja perheen yhteisistä asioista. Nyt kun heillä on omat perheet, vastuut ja arkityöt kuuluvat itsestään selvinä elämään.

Kaikille äideille on varmaan tuttua huoli ja pelko lapsista, kuinka he selviytyvät kodista lähdettyään. Tuossa vaiheessa luotin aina siihen, että jos he apua tarvitsevat, niin rohkeutta on sitä tulla pyytämään. Äidin vaisto auttoi myös huomamaan miten elämä lapsilla sujuu, osasi ennakoida onko tulossa hyviä vai huonoja uutisia.

Jälkeenpäin olen usein sanonut että parasta aikaa oppia elämästä ja lapsesta oli aika kun sain olla kotona. Silloin perustaa keskinäiselle luottamukselle ja yhteydelle, joka on riemukseni säilynyt. Siihen elämään kuuluvat nyt lasteni ja heidän puolisoitten lisäksi neljä lastenlasta, joille voin olla lähellä arkea oleva mummo. Elämä tuntuu todelliselta!

Maija-Liisa Nuutinen

Mietteitä äitiydestä

Kaiken kiireen ja huiskeen keskellä huomasin eräänä päivänä että olin tyystin unohtanut lapseni. Onneksi tuo lapsi on jo lähellä keski-ikää ja elää vaimonsa hyvässä huomassa Etelä-Suomessa. Ajatuksen tasolla asia kyllä hätkähdytti. Kiirehdin soittamaan ja kyselemään kuulumiset.

On kulunut yli kymmenen vuotta siitä kun ainoa poikani muutti pois kotoa Joensuuhun opiskelemaan. Mielellään sitä laski poikasensa maailmalle itsenäistymään ja omaan elämään mutta hätä oli kova. Päivittäin sitä mietti mitä pahaa lapselleni voisi sattua siellä kaukana missä äiti ei ollut pitelemässä kädestä ja suojelemassa. Se tuska helpotti ajan myötä.

Hyvin on lapsi paikkansa maailmalla löytänyt ja elämä kaikkine kokemuksineen on kasvattanut pojasta kansainvälisen ja viisaan aikuisen.

Yksinhuoltajana olen joutunut aina ottamaan jakamattoman vastuun omasta ja lapseni elämästä. Nuori 20-kymppinen opiskelijanainen joutui kasvamaan vauhdilla äidiksi ja samalla isäksi. Nuoren ihmisen huimapäisyydellä kaikesta selvittiin. Sairaanhoitaja-äiti valmistui aikanaan. Lapseni aloitti koulunkäynnin ja ostettiin ensimmäinen oma koti.  Jälkeenpäin ajatellen en suosittele valintaani muille varauksetta. Helppoa elämää nuo vuodet eivät olleet, mutta olivat kuitenkin elämisen arvoisia ja monella tapaa rikkaita. Poikani on antanut elämääni paljon onnea ja oman perheen.

Vastuun kantaminen vaikutti myös omiin tuleviin valintoihini keski-ikäisenä naisena. Järjestö- ja yhteiskunnalliset luottamustehtävät asettuivat luontevasti osaksi elämää. Liki kaksikymmentä vuotta kunnallispolitiikassa kasvattaa ihmisenä. Yhteiskunnallisesta aktiivisuudestani sai myös poikani osansa.

1980-luvun Kuopiossa vappumarssilla pieni poikani kantoi iloisesti punaista vappupalloa jossa luki " uusi nainen ".

Äitiys on moniulotteinen rooli naisen elämänkaaressa. Isovanhemmuutta odotellessani olen joutunut huomaamaan että äidiksi pääseminen voi olla myös kipeä ja raastava kokemus naisen elämässä. Elämä antaa sen mikä on määrätty. Siihen on meidän ihmisten tyytyminen.

Ikääntyminen tulee kuin varkain.

Viime Jouluna olin telonut jalkani ja kävely sujui linkaten. Olimme Jouluaattona hautausmaalla sytyttämässä kynttilöitä poikani ja miniäni kanssa. Poikani auttoi minut autosta ja talutteli hautausmaalla. Tilanne oli minulle hämmentävä ja ensimmäistä kertaa koin aavistuksen siitä että äidin ja pojan roolit olivat muuttumassa.

Oletteko hyvät ikätoverit huomanneet ajankulussa muutoksen. Aika valuu käsistä kuin tiimalasin hiekka. Vanhat ja viisaat ovat aina tienneet sen että ajankulku nopeutuu ikääntyessä. Yritetään pysyä mukana ajanpyörässä.

Kevättalven terveisin

Iris Asikainen

Kuopio

Äidin ajatuksia

Kun kuuntelee uutisia, niin tällä hetkellä sieltä ei tunnu tulevan kuin vaan huonoja asioita. Tuntuu surulliselta kuunnella viikoittaisia, välillä jopa päivittäisiä uutisia satojen ihmisten irtisanomisista. Samalla voin samaistua niiden ihmisten hätään jotka ovat menettäneet työnsä ja miettivät kuinka hoitaa mahdolliset lainanlyhennykset ja laskut tästä eteenpäin. Samalla hiipii pelko mieleeni, ettei lomautettujen/irtisanottujen vanhempien läsnäolo kohtaa kunnolla enää lapsia. Jo hyvin pieni lapsi vaistoaa, ettei kaikki ole niin kuin ennen ja huomaa vanhempiensa huolestumisen.

Näinä aikoina toivoisikin ihmisten kiinnittävän huomiota lähimmäisiinsä ja tarjoavan apua toisillensa, silloin kun sen tarpeessa huomataan toisen olevan. Apu voikin olla vaikkapa kahvihetki, jolloin murheiden kanssa painiva ihminen voi purkaa sydäntänsä ja näin ollen keventää murheiden taakkaa. Tälläkin voi olla suuri merkitys henkiselle hyvinvoinnille ja omalle jaksamiselle ja sitä kautta koko perheen hyvinvoinnille. Toivonkin että ihmisten hätään vastattaisiin myös valtion suunnalta ja suunnattaisiin ennaltaehkäisevään lapsiperhetyöhön lisää varoja, jotta mahdollisimman moni apua tarvitseva perhe saisi tarvitsemaansa apua. Hyvinäkin aikoina tuntui, ettei ennaltaehkäisevään työhön ole tarpeeksi panostettu. Näin ollen pahoin pelkään että nyt kun tarve kasvaa niin siihen ei reagoida tarpeeksi nopeasti ja tarpeeksi suurella kapasiteetilla. Toivon mukaan kaikkein heikko-osaisimmat, kuten lapset jotka eivät osaa perätä oikeuksiaan, eivät joudu kärsimään lisää.

Yksikin perhe joka joutuu ahdinkoon, on liikaa. Yksikin menetetty lapsuus ja nuoruus, on liikaa. Kunpa heräisimme pitämään toisiemme puolta ja vetämään yhtä köyttä, niin kenties näitä menetettyjä lapsuuksia ei tulisi lisää. Yhdynkin täysin kampanjaan jossa hallitukselle painotetaan "Älkää säästäkö lasten elämästä". Itse äitinä haluan että omat lapseni ja lapset yleensäkin voivat hyvin ja siihen tarvitaan lisää voimavaroja valtion puolelta, jotta huostaanottoja ja muita painavia lastensuojelutoimia ei tarvittaisi niin paljon.

Uuno Kailaksen runossa lapsen kehto kiteytyy minusta hyvin lapsen ja lapsuuden tärkeys;

                      Lapsen kehto- valtakunta suurin:

                      siinä nukkuu pieni äärettömyys

                      Salaperäinen on kehto keinuessaan:

                      siinä tuuditellaan tulevaisuus.

                      Siinä odottavat kapaloissaan

                      kaikki voimat, kaikki tapahtumat,

                      kaikki viattomuus, kaikki synnit,

                      koko mystillinen ihmiselo.

                      Väkevä on lapsi, lapsen käsi.

                      Hän on kerran punnitseva meidät.

                      Lapsi leikkii huolettomin käsin

                      nimellämme unohduksen leikin.

Heidi Katainen

Kahden lapsen äiti

Äidin ajatuksia

"Äiti, minä kyllä haluan ennemmin Tykkimäelle kuin naimisiin". "Äiti, mitä sähkö on?" "Kasvaako kissoille siivet selkään kun niistä tulee enkeleitä?" "Miksi ulkomaalaisilla on isommat huulet vaikka on nuorempia?" Äitinä on vuosien varrella saanut keksiä toinen toistaan erikoisempia vastauksia ja selityksiä mitä kummallisimpiin pienten poikien kysymyksiin. Pienet ukkelimme, Veeti 9v, Viljami 6v ja Eeli 4v pitävät mielen virkeänä, antavat iloa ja voimaa arkeen joka päivä. Monta kertaa vuosien varrella kummallisilta tuntuvat kysymykset pistävät miettimään lasten maailmaa. Meidän aikuisten pitäisi osata ottaa lapsista mallia; niin avointa, pyyteetöntä ja suoraa ajatusmaailmaa harva meistä aikuisista oivaltaa.

Äitinä olen huolissani maamme lasten ja nuorten tulevaisuudesta. Lastensuojelun kustannukset ovat pilvissä ja sekä avohuollon tukitoimet että huostaanotot ovat useissa kunnissa nousussa. Mitä tämä kertoo meistä suomalaisista? Onko perhekeskeisyys ja yhteisöllisyys jäämässä kovan bisnesajattelun, yksilöajattelun ja kyynärpäätaktiikan jalkoihin? Korostaako kilpailuyhteiskunta liiaksi pärjäämistä kovenevassa kilpailussa, jossa heikommat jäävät jalkoihin ja pahimmassa tapauksessa syrjäytyvät jo nuorina?

Vaikka puhumme hyvinvointivaltiosta, osa lapsista ja nuorista voi huonosti. Mielenterveystyö ontuu. Hoitojonot niin lasten kuin nuorten psykiatriassa ovat liian pitkät ja usein hoitoon päästessä nuoren ongelmat ovat jo kärjistyneet. Pienelle lapselle tai murrosikäiselle nuorelle muutaman kuukauden hoitoon pääsyn odottaminen voi olla kohtalokasta. Hoitojonot pitää pystyä purkamaan ja akuuttihoitoa kehittämään. Ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen on panostettava. Mitä aikaisemmassa vaiheessa lapsi tai nuori saadaan avun ja tuen piiriin, sitä paremmin häntä voidaan tukea kasvussaan kohti aikuisuutta. Sekä inhimillisessä että myös taloudellisessa mielessä ennaltaehkäisevän työn merkitys tulee viimeistään nyt ymmärtää. Politiikan tekijöiden on tässä maailman tilanteessa osattava laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Lapsissa ja nuorissa on tulevaisuutemme. Se meidän on nähtävä talouden taantumuksenkin aikana.

"Ollaanko enkeleitä toisillemme?" kuten Viljamin lempilaulussa lauletaan.

Mia Hahtala-Koponen
äiti
Mielenterveys- ja hoitotyön lehtori
Leppävirran kunnanvaltuutettu, SDP