Viikko 8

Viikon 8 tekstien teemana on isien mietteet. Kirjoittajia ovat Marko Asell, Erkko Nykänen, Juha Santaharju, Vesa Hynynen, ja Juhani Lantto.

Isän ajatuksia

Julkista terveydenhuoltoa moititaan usein heikkolaatuiseksi arvauskeskukseksi. Onkin totta, että monien kuntien terveydenhuolto painii erilaisten ongelmien kanssa. Eniten pulaa on hoitohenkilöstöstä ja lääkäreistä. Ongelmia asettaa luonnollisesti myös kuntien taloudelliset mahdollisuudet, jotka ovat kiristyneet entisestään. Paras -hankkeen myötä haetaan ratkaisuja myös näihin haasteisiin.

Tiedossa oleviin ongelmiin nähden terveyskeskukset toimivat kuitenkin pääsääntöisesti hyvin. Vääriä diagnooseja tapahtuu joskus, mutta yhtälailla niitä sattuu yksityisilläkin praktiikoilla. Optimitilanne

on tietysti se, että sairaus kyetään heti diagnosoimaan oikein ja parhaalla mahdollisella tavalla nopeasti hoitamaan.

Omista viimeisimmistä kokemuksistani Nokian terveyskeskuksessa on jäänyt hyvä maku. Pienellä aikaa vauhdikkaat lapseni (3 kpl) joutuivat kaikki lääkäreiden paikkailtavaksi. Viimeksi tyttäreni Milla päätti leipoa pipareita äitinsä kanssa, mutta pakastimesta taikinaa noutaessaan hän astui rappusissa essunsa päälle ja kaatui otsansa rapun reunaan. Taikinapaketit pysyivät käsissä, mutta otsa aukesi niin että pääluu pilkotti. Monen sentin haavaan terveyskeskuslääkäri ompeli useita tikkejä. Viisivuotiaan tytön käsittelyn lääkäri hoiti hienosti, ei tullut kipua, ei itkua ja tuliaisiksi Milla sai vielä muutaman tarran. Ainoan kriittisen kommentin sanoi Milla, kun lääkärin käsi painoi häntä silmään. Milla tokaisi kesken tikkauksen että "anteeksi vain, mutta se on kyllä minun silmäni".

Keskimmäisen pojan silmäkulmaan osui jääkiekkomaila ja hän peitti heti kasvonsa. Näin tilanteen ja luulin hipaisuksi, mutta kun veri alkoi virrata sormien välistä, niin tiesin, että ensiapuun mennään taas.

Valkoinen otsaluu paistoi taas. Onneksi ei silmään osunut. Jälleen lääkärireissu meni niin hyvin, ettei voinut kuin kiittää henkilökunnan ripeyttä ja ammattitaitoa.

Vanhimmalla pojalla meni kyynärnivel jotenkin paikoiltaan, eikä sitä voinut kivun takia liikuttaa lainkaan. Itkien taas terveyskeskukseen, jossa nuori lääkäri hyvin ammattitaitoisesti ja rauhallisesti otti pojan kädestä kiinni ja väänsi sen paikoilleen. Itku loppu saman tien. Lääkäri selitti mitä nivelessä oli tapahtunut, antoi jatkoa varten ohjeet ja toivotteli hyvää päivän jatkoa.

Isänä ja lasteni voinnista huolestuneena koin saaneeni mitä parhainta palvelua kunnallisesta terveyskeskuksesta. Pidän tärkeänä sitä, että kunnallinen terveyden hoito turvataan jatkossakin niin, että kaikilla on mahdollisuus hädän tullen saada laadukasta ja nopeaa hoitoa kotinsa lähipiiristä. Tämä tietysti edellyttää valtiolta vastuullista politiikkaan ja kuntien riittävää tukemista. Kansalaiset ovat useissa kyselyissä ilmaisseet huolensa julkisista palveluista ja suuri enemmistö on valmis maksamaan korkeampaa veroa niitä rahoittaakseen. Porvarihallituksen nykymeno, jossa veropohjaa rapautetaan niin paljon kuin kehdataan, ei tähän kansalaisten huoleen vastaa.

terveisin

Marko Asell

kansanedustaja (sd)

Isän mietteitä

Tätä kirjoitusta aloittaessani olen juuri lopettanut puhelinkeskustelun esikoiseni kanssa. Soitteli ja ilmoitti tulevansa maanantaina tänne Savvoon, kun Etelä-Suomen hiihtoloma alkaa. Pitäis kuulema tilata Leskis - Pekalta auton huolto. Mukavalta tuntui tuo soitto.

Isäksi tulon hurmoksen koin ensimmäisen kerran 14. päivä helmikuuta 28 vuotta sitten. Elettiin aikaa, jolloin ei puhuttu ystävänpäivästä yhtikäs mittää. Olin silloin mielestäni aikuinen mies ja rinnassa läikähteli äärettömän lämpimät tunteet. Tuon päivän jälkeen olen saanut kokea vielä kaksi kertaa tuon isäksi tulon ihmeen. Minulla oli onni olla mukana kahden lapseni syntymässä. Keskimmäinen tuli maailmaan niin rivakasti, että en työpaikaltani mukaan ehtinyt.

Vaikka luulen olleeni isäksi tullessani varsin kypsä kyseiseen tehtävääni, en oivaltanut vielä silloin, mitä isyys todella tarkoittaa. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että sydämessäni tulee lopun ikääni olemaan huoli kolmen ihmisen elämästä. Se on huoli, jonka ymmärtää vain toinen isä.

Yhteiskunnassa, aivan oikein puhutaan paljon äitiydestä ja äidin sydämestä. Tuo puhe ei ole turhaa, sillä äidit nuo väkevät kaiken ne näkevät. Minulle on kuitenkin selvinnyt näiden vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana, että isä elää lastensa mukana ulkoisesta karheudestaan huolimatta yhtä riipaisevalla tavalla lastensa ilot ja surut. Meille isille on myös jollain tapaa kasvanut sisälle arjesta huolehtimisen velvollisuus. Me tunnemme, että meidän velvollisuutemme on huolehtia siitä, että lapsemme voivat hyvin ja nimenomaan taloudellisesti.

Vasta nyt 54 - vuotiaana, kolmen aikuisen, yhden naisen ja kahden miehen isänä, olen alkanut ajatella millaiset valmiudet olen antanut lapsilleni toimimaan vanhempina ja kasvattajina sitten joskus...Usein olen itselleni omissa tekemisissäni varsin armahtava, mutta tällä kertaa minun on hieman ruoskittava itseäni. Olen käynyt lasteni vanhempainilloissa päiväkodeissa ja kouluissa. Olen myös keskustellut lasteni opettajien ja pari kertaa myös rehtoreiden kanssa lasteni aikaansaannoksista. Tietenkin olen valveutuneena ja hieman myös kasvatustieteitä lukeneena ja tätä elämän kasvatustiedettä opiskelleena käynyt edellä mainittujen tilaisuuksien jälkeen kehityskeskustelut lasteni kanssa. Noissa keskustelutuokioissa olen liikaakin keskittynyt siihen päivään, jota elämme. Olenkohan pystynyt antamaan oikeita eväitä ja neuvoja lapsilleni, jotka auttaisivat heitä omassa perhe-elämässään. Mietin myös sitä olenko antanut oikeanlaisen mallin ongelmien ratkaisemiseksi. Noista edellä mainituista jutuista en ole ollenkaan varma.

Antamistani malleista olen siitä syystä huolissani, että nyt varttuneella iällä vasta huomaan itsessäni ne omasta kodistani ja omilta vanhemmiltani opitut ajattelu- ja käyttäytymismallit. Minulla oli hyvä koti, mutta kuitenkin, eihän niitä kaikkia ajatusmalleja tarvitsisi siirtää enää kolmannelle polvelle. Minun lasteni ei enää tarvitsisi olla sotaveteraanin kasvattamia. Tämän sanon kaikella kunnioituksella omaa isääni kuin myös hänen ikäluokkansa isiä kohtaan. Mutta kuitenkin...

Luulen, että en ole ainoa ikäluokkani mies ajatuksineni. Kuinka saisin lapsilleni opetettua taidon puhua ja olemaan avoin. Miksi minä edelleen käyttäydyn kuin oma isäni, jota kyllä arvostin suuresti. Muistan kuitenkin sen, että en arvostanut hänen niitä juroja joskus hyvin umpimielisiä piirteitään, vaan aivan jotain muuta. Aikuisten lasteni kanssa keskustellessani olen kuitenkin huomannut, että ilmeisesti omassa kasvatuksessani juuri nuo isältä oppimani piirteet ovat olleet eniten pinnalla.

Monimutkaista pohdintaa, mutta tuo pohdinta on tehtävä. Se, joka löytää menetelmän, jolla siirtää omille lapsilleen omasta henkisestä perimästään vain plusmerkkiset asiat, on ansaitseva kasvatuksen Nobelin. Lohtuna meille isille on, että lapsilla on myös äiti ja äidit ovat aina onnistuneet paikkaamaan tekemiämme virheitä lastemme kasvatuksessa.

Näitä kirjaili kolmen aikuisen lapsen onnellinen isä

Erkko Nykänen

Siilinjärveläinen kunnanvaltuutettu

Keskustan valtuustoryhmän puheenjohtaja  

Olenko hyvä isä ?

Tätä asiaa olen huomaanut miettineeni nykyään yllättävän usein, onko lapsia kohtaan oikein, että isä on aina töissä, lähtee aamulla aikaisin palatakseen iltamyöhään kotiin. Viikonloppuna jää ainostaan lauantai vapaaksi, sunnuntai menee paperitöissä. Tästä lauantaivapaasta haukkaa ruokakaupassa käynti oman osansa + muut rästiin jääneet kotityöt. Ainoastaan lauantai - ilta on pyhitetty lasten kanssa ns.herkuttelu illaksi, ollaan yhdessä, pelataan jotain peliä, tai katsotaan videoa ym.

Onko yrittäjänä oleminen kaiken tämän arvoista? Silloin kun lapset kaipaisivat isää leikkeihin, lukemaan satua tai muuten olemaan lähellä, ei tätä aikaa ole, ja kun tätä aikaa joskus tulisi olemaan, eivät lapset enää kaipaa isää näihin tehtäviin...ovathan he jo lentäneet pesästä.

 Tästä oravanpyörästä on vaikea hypätä pois, vaikka joskus haluaisi, jotenkin sitä pelkää mitenkä sitä sitten pärjätään. Tietty toimeentulo on kuitenkin näinä aikoina oltava, työttömyys kasvaa koko ajan ja täytyisi olla iloinen, että on töitä. Mutta niin hullulta kuin se tuntuukin, olen omalla laillani kateellinen niile isille, joita nään keskellä päivää leikkimässä lastensa kanssa; nämä isät saattavat olla työttömiä ja heillä voi olla rahasta tiukkaa, mutta toisaalta he ovat monta kertaa rikkaampia kuin me töissä käyvät ihmiset. Se suuri rikkaus, mitä he saavat nähdä lastensa kasvoilla, on sellaista rikkautta, mitä ei millään rahalla saada. Muistelen omaa lapsuuttani, isällä ei ollut aikaa viettää aikaansa kanssamme, se tuntuu vieläkin näin monien vuosien jälkeen ikävältä. Tuntuuko omista lapsistani samalta, kun he ovat aikuisia ja elävät omaa elämäänsä kukin tahollaan. Maaliskuussa meille syntyy uusi vauva...olisiko minulla edes hänelle aikaa, kun hän sitä tarvitsee ja kaipaa... toivottavasti olisi. Eli kysyn edelleen itseltäni: olenko hyvä isä?     

Juha Santaharju

Isänä olemisesta

Olen 3:n pojan ylpeä isä. Vanhin pojista on 22 v. ja opiskelee Savonlinnassa liikuntaa, keskimmäinen kirjoittaa nyt keväällä ja "pienin" täytti juuri 14 vuotta.

Isänä onnistumista tulee silloin tällöin mietittyä, onko toiminut niin kuin hyvä isä toimii vai olisiko jotain pitänyt tehdä paremmin? Isänä olen saanut kokea lasten kanssa lukuisat hauskat ja hassut hetket, mutta myös itkut ja surut kaikkine kommelluksineen.

"Rajoja ja rakkautta" on isän teemana ollut kasvatuksessa. Tuskin poikani ovat saaneet isältään kaikkea mitä ovat halunneet, mutta rakkautta ja huolenpitoa sekä välittämistä on tullut niin isältä kuin äidiltäkin todella paljon.

Kertoessani muistorikkaita tapauksia lapsille heidän tekemisistään, niin pojilta tulee kuin yhdestä suusta: "Tuo on kuultu ainakin sata kertaa".

Isänä kuulun varmaan siihen vähemmistöön, joka on ollut vanhempainlomalla. Vaimoni lähti töihin 3 kk. ennen vanhempainloman loppua ja minä jäin kotiin hoitamaan keskimmäistä poikaamme ja hänen 4-vuotiasta isoveljeään. Kokemuksena se oli aikaa jota en vaihtaisi pois. Lastenhoitoon ja isänä olemiseen tuli aivan eri ulottuvuus ja äidin roolin arvostus kasvoi entisestään. "Kyllä isä osaa", pitää varmasti paikkaansa.

Oma isäni oli kova tekemään työtä ja tunnollinen luottamushenkilö. Olen hänestä hyvin ylpeä.

Vielä nyt yli 9 vuotta isäni kuoleman jälkeen, moni tulee sanomaan kuinka arvostettu isä minulla oli.

Isälläni oli iso vaikutus siihen, että elin turvallisen lapsuuden.

Isä (ja äiti myös) työteliäinä ihmisinä huolehtivat ettei kotoa koskaan puuttunut ruokaa tai meiltä lapsilta vaatteita. Koti oli isäni omin käsin rakentama, turvallinen ja lämmin kasvupaikka lapsille. Alansa ammattilaisena, kirvesmiehenä, isäni oli aina kysytty henkilö rakentamaan taloja. Isällä ei kesäisinkään ollut aikaa pitää kesälomia. Muistan lapsena kuinka isä aina tuli kotiin työpäivän jälkeen, söi äidin laittaman maukkaan ruuan, luki lehdet, otti pienet "nokkaunet" ja lähti illaksi toiselle rakennukselle töihin.

Onneksi hän ehti olla ukki lapsilleni yli 12 vuotta. Huolehtiva eläkkeellä oleva ukki, joka luki satukirjoja lapsenlapsilleen, haki heitä hoidosta ja oli turvana ja tukena aina tarvittaessa. Kiitos isä!

Olen isänä ollut poikieni harrastuksissa tiiviisti mukana. Urheilu on yhdistänyt isää ja poikia. Yhteisiä harjoituksia ja pelireissuja on ollut satoja. Monet maukkaat yhteiset eväät on tehty keittiössä, ennen kuin on lähdetty taipaleelle. Sääliksi käy katsella lapsia joiden isät eivät koskaan käy edes katsomassa jälkikasvunsa riemua, jonka he purkavat esim. juostessaan jalkapallon perässä. Varmasti meillä isillä nykyään löytyy aikaa lapsillemme, jos vain haluamme.

Olla läsnä, jakaa kokemuksia lapsen kanssa, sanoa lohduttavia sanoja, halata, kehua, kuunnella ja ymmärtää. On ihanaa olla isä.

Vesa Hynynen

isä Sonkajärveltä

Sonkajärven demareiden puheenjohtaja

Isän elämä - arvokasta elämää

Meidän perheeseen kuuluvat itseni lisäksi vaimo ja kaksi lasta. Lapsista vanhempi Alma täytti viime vuoden lopulla 4 vuotta, Eelikselle tulee helmikuun lopulla täyteen puolitoista ikävuotta.  Itse olen iältäni 41 vuotta, aika varttunut pienten lasten isäksi.  Omaa ikää suhteessa lasten ikään ei sinänsä ajattele, mutta lapsiperheille suunnatuissa tapahtumissa huomaa kuuluvansa varttuneempaan porukkaan. Toinen havainto on ollut se, että eräillä omista ikätovereista alkaa jo olla täysi-ikäisiä lapsia.

Varttunut isyys ei ole ollut itselle tietoinen valinta. Parikymppisenä, nuorena yliopisto-opiskelijana isyyttä ei juuri ajatellut. Se tuntui kaukaiselta, mahdollisesti hamaan tulevaisuuteen kuuluvalta asialta.  Opiskelut kestivät, kunnes lopulta valmistuin ja aloin panostaa työelämään. Vapaa-aika oli täynnä harrastuksia. Tuli matkusteltua ja vietettyä täysivaltaista "dinkkuelämää". Vuodet kuluivat ja lopulta huomasin olevani jo yli 35:n, varhaisessa keski-iässä. Alma syntyi ollessani 37:n ikäinen.

En voi yleisesti ottaa kantaa siihen, että onko parempi vai huonompi saada lapset varttuneemmalla iällä. Se varmasti on kunkin kohdalla laajempiin yhteyksiin liittyvä asia. Omalta kohdaltani uskallan kuitenkin sanoa, että minulle näin on parempi. Enpä usko, että 20 tai edes 10:kään vuotta sitten olisin osannut arvostaa isyyteen liittyviä arvoja. Opiskelut ja työelämä olivat vahvassa roolissa elämässäni. Minun velvollisuudentunteellani ja kunnianhimollani varustettu ihminen olisi tuskin osannut tehdä vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti kompromisseja lasten ilmestyessä maailmaan. Varmasti isyys olisi hoitunut, mutta ehkä enemmän yhtenä elämän juonteista, asiaa liiemmälti pohtimatta.

Tähän ikään mennessä olen riittävän monta kertaa lukenut vuorineuvosten ja muiden eläköityneiden merkkimiesten syntymäpäivähaastatteluja, joissa kerrotaan pitkästä ja ansiokkaasta työelämästä. Usein lapsien kasvatus on kuitenkin jäänyt äitien harteille. Eläkkeelle jäädessä vuorineuvoksella on vihdoin aikaa myös lapsille, siis omille lastenlapsille. Omien lasten lapsuus oli mennyt ohi huomaamatta. Eikä se työelämän valta ole edelleenkään vähentynyt, ehkä jopa päinvastoin. Miten isällä voi olla aikaa omille lapsille, jos matkustuspäiviä on pitkälti toistasataa vuodessa, normaalin työ ohessa.

Toki lasten leikittäminen tuntuu toisinaan työläältä ja lasten ulospukeminen syksyn kurakeleillä tai talvipakkasille harmittaa, mutta ei se kokonaiskuvaa mihinkään muuta. Omien lasten tapaaminen työpäivän jälkeen tuntuu aina yhtä hienolta. Samaa voidaan sanoa päivä päivältä, viikko viikolta tapahtuvasta oppimisesta ja kehittymisestä. Usein tulee se tunne, että onneksi minä olen tässä tämänkin asian näkemässä. Tuskin olisin aikoinani näitä asioita tällä lailla ymmärtänyt ja osannut niitä vastaavasti arvostaa.

Omien lasten kasvatus saa perspektiiviä omasta työstäni. Olen ammatiltani opinto-ohjaaja. Työkokemusta on peruskoulun yläluokilta ja lukiosta. Koulussa ongelmat eivät ole ainakaan vähenemässä ja törmäyksiin johtavaa rajankäyntiä käydään jatkuvasti toisten oppilaiden ja opettajien suuntaan. Useimmat ongelmat johtuvat nähdäkseni siitä, että lapset ovat jääneet kotona liian vähälle huomiolle tai huomiotta kokonaan. Häiriökäyttäytyminen on monta kertaa seurausta rikkonaisesta lapsuudesta. Eihän sitä koskaan tiedä, että miten omat lapset pärjäävät koulussa, työelämässä tai yleisesti ottaen ihmissuhteissa ainakin pahimmat virheet jäävät varmasti tekemättä.

En halua syyllistää ketään lapsia kasvattavaa, en halua ylpeillä omalla hyvyydelläni, enkä koe paremmuuden tunnetta suhteessa muihin vanhempiin. Esitän tässä vain oman näkemykseni asioista, joita tulee paljon pohdittua. Ymmärrän hyvin, että lähtökohdat kaikilla eivät ole yhtenevät. Elämässä voi sattua isoja tragedioita, jotka saattavat kääntää elämänmenon ihan ylösalaisin. Joskus asioiden tapahtumisille ei vain voi mitään. Nähdäkseni kokoomuslainen "tee se itse-ajattelu", tasavertaisine mahdollisuuksineen on hyvin menestyvien tai siksi tuntevien ihmisten ylemmyydentunnetta muita kohtaan. Meillä on velvollisuus auttaa heikompia, vaikka sitten omien tulojen kustannuksella. Toivoa toki voi huutaa apuun, mutta tuskin yhteiskunnan tehtäviä voi sälyttää jatkossakaan kansalaisyhteiskunnalle.

Tehkäämme isät parhaamme tulevaisuuden, siis omien lapsiemme eteen. Kyllä aika palkitsee vaivat ja tiukassa paikassa yhteiskunta tulee apuun.

Juhani Lantto, Alman ja Eeliksen isä