Viikko 7

Viikon 7 tekstien teemana on isoäitien mietteet. Kirjoittajia ovat Rakel Hiltunen, Marjatta Pitkänen, Maija Liisa Räisänen ja Helena Vartiainen.

Lastenlapset ja isovanhemmat rakentavat elämänkaaren

Olin lapsenlasteni Venlan ja Iidan kanssa metsässä. Metsäojan ylitys sujui lapsilta leikiten. Kuinka ollakaan, minä juutuin vatsastani ojan reunaan. Silloin minut nimettiin Muumimammaksi.

Samoihin aikoihin rakensimme kesäasunnollemme muumimökin. Sen yläkertaan johtaa pienet portaat ja katossa on kolo, josta mennään yläkertaan. Puuseppä kysyi tytöiltä saako Muumimamma päästä sinne. He pohtivat asiaa perusteellisesti ja päätyivät siihen, että Muumimammalla on oikeus tulla lasten salaisuuksien kammariin. Siispä aukko tehtiin sellaiseksi, että Muumimamman leveät lantiot mahtuvat. Olen kokenut, että taustalla on lasten ja mummin keskinäinen luottamus. Se on timanttiakin arvokkaampi asia. 

Isovanhempana oleminen on vaikuttanut merkittävästi tapaani ajatella koko elämää ja ympäröivää yhteiskuntaa. Lapsenlasten elämän seuraaminen antaa valtavasti energiaa ja pitää mumminkin tunnekanavat avoinna. Lapset ovat luottavaisia omassa elämässään ja myös suhtautumisessa toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan.

 Kuulemme lähes hokemana ajatuksen, että meidän tulee säästää maapalloa tulevaisuudelle ja että emme saa nyt toimia siten, että lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat laskujemme maksajiksi. Minulle nämä ajatukset ovat tulleet todemmiksi sen jälkeen kun tulin mummiksi. Tulevaisuutta ei ajattele pelkästään oman elämän näkökulmasta vaan on tarve katsoa kauemmaksi.

Isovanhempana on valmis taistelemaan päivänpolitiikassakin sen puolesta, että lapset saisivat enemmän aikaa vanhemmiltaan ja että päivähoidossa ja koulussa lapsilla on ammattitaitoiset aikuiset työntekijöinä ja resurssit turvattuna. Kaiken kaikkiaan ymmärrys tämän päivän lapsiperheiden elämään on kasvanut.

Pienten lastenlapsieni ajatteleminen on kuin levähdyspaikka kiireiden keskellä.

Rakel Hiltunen

kansanedustaja 

Mummina

Oli kaunis toukokuinen aamu Siilinjärvellä v. 2006.
Meriä seilannut poikamme oli käymässä kotona ja istuimme aamukahvilla.
Puhelin soi, miniä soitti ulkomailta.
 
Saimme kuulla, olimme tulleet mummiksi ja ukiksi!
 
Äkkiä nettiin, etsin pojalle lentoja, oli kiire lapsen ja äidin luo.
Jo illalla hän näki lapsensa:
tyttö  550 g,  26 cm.
Syntynyt 5.5.2006 Dusseldorfissa.
 
Kuinka pieni voi olla ihminen. Pienen pieni prinsessa. Kahvipaketin kokoinen.
Miniä viesti: tytöllä on paljon sisua, hän selviää, hän taistelee!
Jokainen puhelimen pirahdus sävähdytti sinä kesänä, puhelinta pidettiin aina lähellä.
Olimme hämmentyneitä, ihmeissämme, iloisia, peloissammekin; miten hän selviää.
Ystävät ja läheiset uskoivat, että kaikki vielä menee hyvin.
 
Juhannuksena saimme kutsun: kun tyttö painaa kilon, mummi ja ukki pääsevät katsomaan.
Ja eikun matkaan. Kauniissa kaupungissa Reinin varrella tapasimme pienen prinsessan!
Isä oli ottanut laivasta vapaata ja oli päivät vuorotellen äidin kanssa sairaalassa "kenguruna".
Lapsi oli keskoskaapissa, mutta pääsi välillä äidin tai isän vatsalle.
Hoito oli tehokasta, ihmeissämme katselimme sitä laitteiden määrää ja hoitajien osaamista.

 
Syksyllä, kun painoa oli jo 2000 g, Nea pääsi sairaalasta. Suomeen he tulivat marraskuussa,
kun lääkärit antoivat luvan lentokoneeseen. Miniän kolmen päivän matka oli kestänyt 7 kk!
 
Tulin tänään Helsingistä. Olin mummina.
Leikimme, lauloimme, kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa, teimme lumiukkoja,
katsoimme muumeja, rakensimme legolinnoja, hoidimme nukkeja.
Prinsessa voi hyvin ja on iso tyttö, pian 3v! Hän puhuu ja laulaa kahdella kielellä.

Pieniä pipinä oloja on silloin tällöin, mutta pahemmilta on vältytty. 

Nyt voimme nauttia isovanhempina olosta. Pienen ihmisen mukaantulo elämäämme
on iso juttu! Odotan hänen puhelinsoittojaan, kun hän pyytää: tulkaa ukki ja mummi käymään!

Marjatta Pitkänen

Ovatko mummot murroksessa?

Terve mummo, kajahtaa myymälän ostoskärryistä. Satuttiin yhtä aikaa kauppaan, mummo ja tyttären perhe.  Normaali tapahtuma, kunnes toinen asiakas puuttuu puheeseen. Annatko sinä kutsua itseäsi mummoksi? Minä en anna, minua pitää kutsua etunimeltä. Minulle tulee hämmentynyt ole. Mummo  ja sen muunnelmat ovat kunnianimiä. Mummona olo on merkinnyt minulle lapsen hyväksymistä sellaisena kun hän on. Vanhempien auttamista silloin kun he tarvitsevat hoito- tai kasvatusapua. Tunnetta, että mummo on hyväksytty  tarpeellinen.
 Mieleeni nousee muistoja omasta mummostani sota-ajalta. Hän keräsi marjoja, purki vanhaa neuletta ja kutoi sukkia ja kintaita isolle joukolle lapsenlapsia.
 Oma äitini mummona tulee mieleen lempeänä, lapsiani pyhäkouluun ohjaavana mummona. Hän muisti paketilla ja kortilla niitä lapsenlapsia jotka asuivat muulla paikkakunnalla. Hänellä oli aikaa ja halua helliä sekä passata lapsia. Kerran meillä kotona ruoka ei ollut toivomuksen mukaista,  totesi tyttäreni: "Minäpä mänen mummon luo kyllä mummo keittää". Saattoi olla, että mummon hellalla porisi useampi kattila.
Nykyään tullaan isovanhemmiksi entistä nuorempina. Oma eläkeikä on vielä kaukana. Muutetaan asuinpaikkaa enemmän kuin ennen. Mummola / ukkila jää vieraammaksi.  Toisella paikkakunnalla asuvat lapsenlapset saattavat kokea eriarvoisuutta mummon kanssa samalla paikkakunnalla asuviin nähden. Mummolta vaaditaan diplomaattista otetta, että tasa-arvoisuus säilyy.
Antoisaa on myöskin käydä päiväkodissa tai iltapäiväkerhossa tapaamassa lapsia. Mummolat saattavat olla kaukana ja varamummon sylikin kelpaa. Ennen minun mummoni keräsi pitkän hameensa helmaan ison joukon lapsia. Nyt niitä hameita ei ole. Vuorovaikutus sukupolvien välillä on jäänyt taka-alalle. Mielestäni vastuusta luistamista on enemmän kuin ennen.
Paras lahja mielestäni on antaa lapselle aikaa. Tuleehan niitä tavara  toivomuksiakin toteutettua. Mieluisiksi hetkiksi on muodostunut yhteinen ruokailu jossakin  mummon poikien  ( 4) valitsemassa paikassa. Se on joku "roskaruokapaikka" tai kiinalainen, mutta jutut ovat sitäkin arvokkaampia.
"Mummo, et sinä vielä oo niin ruttunen että kuolisit", totesi 5-v. taputellessaan kasvojani.  On hyvä merkki, että kiintymys on molemminpuolinen.  Lasten varttuessa nuoriksi  tarvitaan kuuntelijaa, neuvojaa, myöskin jämäkkää asennetta, rajoja.  Isovanhempien ääni saattaa tehota paremmin kuin vanhempien ääni.
Minulla olisi bändi harkat, jouvatko mummo käättämää. Ja mummohan joutaa, koska vanhemmat ovat työssä.  Lupauskin on tullut: "Kun sinä tulet vanhaksi minä kuskaan sinua. Sittenhän sinä et saa ajaakaan joten myö autosi minulle kun saan kortin."
Sinä mummo tarvitset uuden kännykän.  Ainakin siinä pitää olla isot näppäimet että näet. Kyllä minä neuvon uuden käytön.
Ja niin kasvetaan yhdessä. Etsitään telkkarista kanavia, matkustetaan, mietitään maailmanmenoa, muotivirtauksia, tulevaisuutta, palkkatyötä, eläkettä. Molemminpuolinen arvostus on tuntuva.
Monesti kuulee sanottavan, ei nuo vanhat mittää tiijä. Tietoahan tulee nykyään "tuutin" täydeltä, mutta pystyykö siitä kehittymään muut kanssakäymisen alueet. Lopuksi vain totean: Mummot monessa mukana. Otetaan vanhat konstit käyttöön jos uudet konstit loppuu.

Ystävällisin terveisin
Maija Liisa ( Maikki) Räisänen
eläkeläinen
kunnallisneuvos

Hellu-mummon mietteitä

Elettiin vuoden 2002 kevättalvea kun tyttäremme Anni kertoi tulevasta uudesta roolistani, minusta oli tulossa mummo. Alkuhämmennyksestä selvittyäni tunsin suurta ylpeyttä ja hellyyttä niin tytärtäni Annia kuin tätä syntymätöntä pienokaistakin kohtaan. Annin ja lapsen isän tiet erkanivat jo raskauden aikana, joten minä ja mieheni pyrimme olemaan Annin tukena tarvittaessa. Syyskuussa vain viikkoa ennen laskettua aikaa Anni pyysi minua tukihenkilökseen synnytykseen ja minä lupauduin mukaan. Ajattelin, että olin jotakin tehnyt oikein omia lapsiani kasvattaessa, kun Anni koki minut riittävän turvalliseksi näin suureen tehtävään. Mummo pääsi siis tekemään navan tyttären tyttärelle, joka myöhemmin kasteessa sai nimen Viivi Liina Ilona. Kastepuheessa Kukkos-pappi sanoi olevansa kateellinen minulle ja miehelleni Jarmolle, kun meistä oli tullut isovanhempia eikä hänellä vielä tuolloin ollut lastenlapsia. Ajattelin, että tästä isovanhempana olemisesta kyllä kannattakin olla kateellinen.

Mieleeni muistuu hauska tapahtuma Viivin ollessa neljän vanha, Viivi puhuu minusta Hellu-mummona ja miehestäni Jarmo-ukkina, puheliaana tyttönä Viivillä oli paljon sanottavaa ja kiireessä hänellä meni sanat sekaisin niinpä meistä tuli hänen puheessaan Jallu-mummo ja Hermo-ukki. Jalluna ja Hermona sitten jonkin aikaa olimmekin, äitienpäivänä sain lahjaksi tyynyliinan johon Viivi oli kangasväreillä maalannut kuvia ja kirjoittanut Jallu-mummo.

Nyt Viivi on jo esikoululainen ja aivan ihana pikkuneiti. Viivin kanssa yhdessä on syntynyt monta, monta ihanaa muistoa. Kun Viivi tulee mummon ja ukin luo kylään on kuin aurinko alkaisi paistaa vaikka olisi kuinka synkkä päivä. Myös minun äitini, vanhamummo, on mukana Viivin elämässä, meitä on siis vahvoja naisia neljässä polvessa.

Harmittelen sitä, että minulla on niin vähän aikaa olla Viivin kanssa aivan niin kuin monella muullakin mummolla, mutta onneksi mummon syli tuntuu olevan mieluinen paikka Viiville. Viimeksi, kun Viivi oli kylässä, olin lähdössä töihin ja Viivi halasi minua koko pienen ihmisen voimallaan ja sanoi "Mummo minulle tulee sinua ikävä, mummo sinua on niin ihana halata kun sinä olet niin pehmeä".

Toivon, että me kaikki mummot ja ukit voisimme antaa lapsenlapsillemme turvallisen, lempeän ja sylintäyteisen tulevaisuuden.

Helena Vartiainen, the mummo