Viikko 6

Viikon 6 tekstien teemana on isoisien mietteet. Kirjoittajina ovat Tero Rönni, Pekka Väänänen, Tuomo Luostarinen, ja Jouni Jetsu. Mukavia lukuhetkiä!

---

PAPPANA OLEMISEN IHANUUS!

  Olen 1954 syntynyt kolmen aikuisen lapsen isä, alkuperäiseltä ammatiltani autonkuljettaja. Kun lapseni syntyivät, tyttäret - 76, - 78 ja poika - 83, elimme vaimoni kanssa tavallista nuoren perheen arkea. Molemmat kävimme työssä ja teimme kahta vuoroa, minä rekan ratissa yötä päivää ja vaimo toisen vuoron työpaikalla ja toisen perheen kanssa kotona. En juuri ehtinyt tai jaksanut auttaa kotitöissä, muutenkin lasten kanssa puuhaaminen jäi arkisin melkoisen pieneksi.

  Vanhin lapsistamme tykkäsi istua isän kyydissä rekassa jo parin vuoden iästä lähtien. Päiväunet otettiin penkillä ja myöhemmin sängyssä, kun ajettavanani oli makuuhytillinen auto. Vuosien saatossa meille tuli tietenkin erilainen suhde, kun muitten lasten kanssa, joilla ei ollut kiinnostusta lähteä mukaan pitkillekin reissuille.

  Omien lasten sairastelusta ja hoidon ongelmista muistan melko vähän, mutta meidän kummankin vanhemmat auttoivat lastemme hoidossa ja erityisesti anoppini, joka asui muutaman kilometrin päässä, oli korvaamaton apu lasten ongelmatilanteissa.

  Vuoden 2003 keväällä tytär ilmoitti tulevasta perheenlisäyksestä. Siitä alkoi meidän perheessä melkoinen myllerrys. Tilaa piti saada lisää, koska tyttäremme asuvat Espoossa, eikä sieltä tulla päiväseltään käymään. Asunto vaihdettiin rivitalosta omakotitaloon, mökille rakennettiin aitta jne.

  Kaikki ulkoinen oli kunnossa ja sitten syksyllä odoteltiin uutista. Meillä molemmilla, niin mummilla kun minullakin oli melkoinen jännitys päällä. Kyseessä oli ensimmäinen uuden sukupolven lapsi molempien suvuissa.

  Saku syntyi lokakuussa. Pystyin käymään häntä katsomassa aina silloin tällöin, koska olin lähellä. Mummi oli tästä kateellinen. Niinpä viimeistään seuraavana kesänä Sakusta tuli papan poika. Parin vuoden iästä lähtien hän onkin monta kertaa vuodessa lähtenyt papan mukana viikonlopun viettoon Mänttään.

  Meillä on nyt jo kolme poikaa, Sakun veli Eetu ja serkku Eemil. Nämä nuoremmat ovat syntyneet vuoden 2007 alussa. Olen viettänyt poikien kanssa aikaa pidempiä jaksoja kesäisin, mutta olen myös avustanut hoidon ongelmissa Espoossa. Veljesten kanssa yhdessä tai Eemilin kanssa kahdestaan olemme matkustaneet junalla Tampereelle ja siitä omalla autolla Mänttään, mutta koko kolmikkoa en vielä ole kerralla mukaan ottanut.

  Pääsiäisviikolla ajattelin toteuttaa koko kolmikon kanssa matkustamisen, kun nuorempi tyttäristäni on saamassa toista lastaan. Mummin mielestä pappa voisi toki miettiä, ettei niin usein toisi poikia mukanaan. Toki mummikin heti heltyy, kun joku pojista ilmestyy. Nyt Sakusta on tullut erityisesti mummin kaveri, käyvät bongailemassa lintuja jne.

  Kesällä mökillä puuhaaminen on sellaista, mitä kaupungissa ei ole mahdollista tehdä. Kalastaminen, puitten pilkkominen ja erityisesti näille pienille viime kesänä uiminen olivat kaikki kaikessa. Kävimme päivittäin poikien kanssa saunassa ja uimassa. Vävyt eivät halunneet viime kesän kylmiin vesiin värjöttelemään, vaan totesivat, että pappa vie!

  Meillä demarivetoisessa Mäntässä, jossa on paljon vuorotyöläisiä ja yleensäkin naiset ovat työelämässä, on kunnallinen päivähoito hoidettu mallikkaasti jo 1980-luvun alusta lähtien. Kaikki halukkaat ovat saaneet hoitopaikan yleensä nopeasti. Meidän lapsilla oli aina hyvät hoitopaikat ja he tykkäsivät olla niissä. Toista on täällä pääkaupunkiseudulla ja monessa muussa kunnassa.

  Olen vuosien aikana tehnyt muutaman valituksen työttömyysturvasta, kun työtön työnhakija on joutunut kieltäytymään nopeasta/ lyhyestä työpaikasta lapsen hoidon ongelmien vuoksi. Onneksi nämä ovat kääntyneet valittajan kannalta oikeiksi, mutta pitkän ajan kuluttua. Työttömyyskorvausta on joutunut odottamaan jopa vuoden.   

  Tyttäreni ovat saaneet pojilleen hyvät hoitopaikat, mutta toinen joutui alussa pitämään poikaa puoli vuotta yksityisessä hoitopaikassa, kun kunnallista ei lähistöltä löytynyt. Hoidon ongelmia ei ole ollut, mutta sairauksia kyllä. Niissä on sitten tarvittu pappaakin.

  Lainsäädännössä on nykyisin hyvin määritelty sairaan lapsen hoitovapaa, mutta käytännössä se ei aina toimi. Olemme joskus tilanteessa, jolloin työpaikalta ei voi olla pois jonain määrättynä päivänä tai ajanjaksona. Työkomennus toiselle paikkakunnalle tai matka jopa ulkomaille saattaa olla todella hankala este kotiin jäämiselle.

  Muistan, että 1980-luvulla oli ainakin Mäntässä mahdollisuus saada kaupungilta kotiapua näissä tilanteissa, mutta nykyisin se ei taida onnistua missään. Sukulaisten ja isovanhempien asuessa kaukana, kuten tyttärieni kohdalla, ovat joskus hyvät neuvot hakusessa.

  Olen pari kertaa ottanut omin luvin vapaata täältä eduskunnasta ja lähtenyt hoitamaan poikia. Ajattelin, että täällä pärjäävät ilman minua kenties jopa paremmin, mutta pienille sairaille pojille pappa hoitajana on eri asia, kuin vieras ihminen.

  Erityisesti kesäaikana lastenlasten kanssa puuhaaminen on minusta myös hyvää kuntoilua. Samaa asiaa ja hommaa ei tehdä kovin pitkään, eikä paikallaan olo kuulu ainakaan meidän poikien tyyliin. Koko ajan mennään ja siinä saa pappa painaa täysillä perässä.

  Pienten lasten hoitaminen on täyttä työtä, sen olen nyt oppinut. Hoitaessani viime keväänä veljeksiä ajattelin mennä päiväunille yhdessä Eetun kanssa, mutta ei se onnistunut. Eetun nukahdettua tuli Saku kuiskaamaan: " Pappa, mitähän nyt tehtäisiin, kun Eetu nukkuu?"

  Tällaisen päivän jälkeen ei tarvitse papan illalla unta haeskella, kun vielä tietää, että ennen seitsemää tulee jompikumpi pomppimaan vatsan päälle ja nauraen karjahtaa, että pappa puuroa!

Tero Rönni

Kansanedustaja (sd)

Mitä ukki miettii ???

Milloin leipään kyllästyy? Aito ruisleipä sopivasti tekeytyneenä tai savolainen ohrarieska tuoreeltaan voilla voideltuna on vastustamaton eväs. Vuodesta toiseen se maistuu, antaa nautinnollisia tunteita ja voimia päivän ponnisteluihin. Leipä maistuu myös sukupolvesta toiseen.

Perinteiden ketju jatkuu.

Tätä leivän , etenkin kantapalaan kohdistuvaa halukkuutta perheeni ruokapöydässä olen toistuvasti ihmetellyt. Sitä halusin runsas puolivuosisataa sitten, parikymmentä vuotta  taaksepäin neljä lastamme halusivat ja tänään kaksi heidän lastaa. Äitien ja mummojen jauhopeukalo on aina ollut paikallaan!

Olisiko tässä pieni vinkki lasten kotona pitämiseen, heidän kavereidensa vieraaksi kutsumiseen omaan kotiimme. Tuoreen pullan tai sämpylän tuoksu kun on vastustamaton. Leivonta aiheuttaa tietysti vaivaa, mutta toisaalta se on erinomaista nuorisotyötä.

Aikoinaan poikani mopokautena meillä oli viikonloppuisin korjaamo, mopoihin erikoistunut verstas. Siellä korjailtiin ajopelejä ja heräteltiin henkiin jo purettuja pärisijöitä. Hommaa riitti, puhetta piisasi ja taitoa karttui. Onnistumisen ilo näkyi rasvaisista naamoista. Houkutus käsillä tekemiseen oli voittanut ilkeilyn!

Muistojen kultaamat hiihtokisat sisarusten kesken runsas pari vuosikymmentä sitten kertoo heidän liikunnallisuudestaan, mutta myös kekseliäisyydestään. Palkintoina oli "mitalit", pienissä muovipusseissa sorvin lastua! - Kunpa tuo liikunnallisuus pysyisi läpi elämän ja siirtyisi perillisiin!

Ja mitä ukin mielessä velloo?

Kunpa me pystyisimme antamaan lapsillemme ja lastenlapsillemme turvallisen kodin ja elinympäristön, siirtämään edes jotakin perinteistä sukupolvelta toiselle, tukemaan nuoriamme aikuistumaan ja kunnioittamaan toinen toistaan!

Ei hassumpaa tuo ukkina olo!

Pekka Väänänen

Siilinjärven kunnanhallituksen puheenjohtaja

Ukkina olemisesta

Olen leppävirtalainen uusi valtuutettu ja perusturvalautakunnan varapuheenjohtaja. Suurperheen isoisänä, pojallani on suurperhe kuulema nykyaikana, koska siihen kuulee vanhempien lisäksi kahdeksan lasta ja yhdeksäs syntyy lähi aikoina. On niin hienoa sivusta nähdä se sosiaalinen onni tällaisessa perheessä. Itsekin olen kasvanut 8-lapsisessa perheessä aikoinani. Äidin ja isän aika on rajallinen kenenkään yksitellen huomioimiseen, jokainen tietää että on yhtä tärkeä lapsi perheessä. Sivusta on hienoa saada seurata lasten huolehtimisesta toisistaan, nuorin lapsi aina näyttää olevan kaikkien vanhempien silmäterä, ukkikaan ei välttämättä saa antaa syliään hänelle, aina jollakin vanhemmista lapsista on siihen aikaa. Politiikassa mukana olevana tulee aina mieleen ,kuinka lapsiperheet selviävät tässä maailmassa, missä vain rahalla on valta. Hoitopaikat ovat kalliit, niihin on vaikea päästä, vaikka siihen on lain suoma oikeus.

Toisena asiana tuntuu tosi kohtuuttomalta se, että viime vuoden lopulla korotettiin kuntien terveyskeskusmaksuja niin nuorempien kuin vanhempienkin kohdalta, sillä meidän kaikkien pitäisi saada hoitoa kohtuuhintaa ikään ja muihinkaan asioihin katsomatta. Lisäksi nuo rahat vielä siirtyvät kaikkien kiemuroiden jälkeen valtion pohjattomaan pussiin! On tietenkin onni saada olla ukki omille lapsille, se on sääli ettei kaikilla lapsilla ole tätäkään mahdollisuutta, vapaaehtoinen "varaukki " tuntuu upealta ja olen miettinyt itsekin sen mahdollisuuden että voisin lähteä omalla seudulla mukaan, koska pojan perhe elää 300 km päässä ja taloudellisestikin on tosi kallista päästä heitä tapaamaan riittävän usein. Ukin tehtävä, kuin myös rooli "varaukkina" on erittäin tärkeä ja voimaa antava asia näin eläkepäiviä vietävälle "papalle", haluaisin antaa sen onnen jokaiselle lapselle jos vain voimia ja aikaa riittää.

Tuomo Luostarinen

kunnanvaltuutettu, perusturvalautakunnan vpj (sd)

Leppävirta

Ukkina on mukava olla

Reilu kolme vuotta sitten tullessani alle viisikymppisenä ukiksi, en ymmärtänyt tarkoin, miten tärkeisiin saappaisiin olen "astumassa". Itselläni ei ole ollut minkäänlaista kosketuspintaa omiin ukkeihini tai mummoihini, koska he olivat poisnukkuneet jo paljon ennen syntymääni.

Nyt kaverinani on kaksi ihanaa reipasta poika lasta, joiden elämän alkutaipaleella olen saanut olla mukana kiitettävästi. Olen saanut olla mukana jopa vauvauinnissa. He ovat ukin kavereita ja joskus eivät oikein ymmärrä, miksi ukkilasta on lähdettävä kotiin.

Mummon kanssa olemme sopineet, että olemme poikien käytettävissä mahdollisimman paljon, jotta vanhemmilla olisi mahdollisuus viettää joskus kahden keskestä aikaa tai harrastaa jotain. Onhan se juhlahetki, kun saa ja jaksaa touhuta poikien kanssa mitä milloinkin. Lähiaikoina tosiaan on monen uuden taidon opettaminen, johon näin ukkina voi keskittyä ihan erilaisessa roolissa kuin omien lapsien aikana. Nyt voi keskittyä olennaiseen ja nautiskella vain yhdessäolosta.        

Monesti olen ihmetellyt poikien kehittymistä, koska näkökulma on hieman erilainen kuin omien lapsien alkutaipaleella. Molemmat pojat ovat innokkaita tietokoneen käyttäjiä kumpikin omalla tavallaan. Oppiminen tapahtuu havainnoimalla muita ja matkimalla toinen toiselta. Istuin kerran mietteliäänä näyttöpäätteellä, enkä huomannut, että kaksi silmäparia seuraa tekemisiäni. Lopetettuani työskentelyn huomasi hetken päästä, että pojat istuivat vierekkäin samalla tuolilla ja puuhastelivat hiirellä jotain. Tiedustellessani poikien tekemisiä sain vastaukseksi, että me poistamme ukin viestejä. Mihin nämä veijarit vielä ehtivätkin??   

Viime maanantaina kokousreissulta palatessani pojat olivat tulleet mummon luokse odottelemaan ukkia. Kun avasin oven, kuului keittiöstä ilahtunut huuto, nyt lähdetään ukin kanssa hiihtämään ja luistelemaan. Siinä unohtui heti kokousasiat ja iloinen vastaanotto sai melkein "tipan" nousemaan silmäkulmaan. Näissä tilanteissa unohtuu kalenterit, kokoukset tai muut tärkeät asiat ... hyvä näin, sillä illan meno olikin melko riehakasta. Kun pojat on saatu saatettua takaisin kotiin ja talo on hiljentynyt, voi sitten mietiskellä rauhassa maailman menoa.

Miten "maailma" ja ihmiset ovat kehittyneet minunkin elinaikana saati sitten vanhempieni lapsuudesta. Mihin oikein ollaan menossa? Onko suunta oikea?  Ennen jaksettiin huolehtia omista ja vähän naapureidenkin lapsista. Nykyään monilla on vaikea pysyä mukana kilpailevassa elämänrytmissä, eikä näin riitä enää jaksamista huolehtia omasta saati lasten hyvinvoinnista.

Toivon omalta kohdaltani, että yhteiselo poikien kanssa jatkuu ja saa uusia ulottuvuuksia heidän kehittyessään. Miten kaikki maailman haasteet tulevat kohtelemaan näitä poikia heidän eri kehitysvaiheissaan ja elämäntilanteissaan? Miten ukki pystyy parhaiten tukemaan näitä kehittyviä poikia ja heidän vanhempiaan?        

Mielessä pyörii paljon kysymyksiä ilman vastauksia, mutta siitäkin huolimatta välillä poikien kanssa pitää hupsutella, välillä heitä pitää komennella, välillä taas rauhoitella ja ennen kaikkea osoittaa Rakkautta tasapuolisesti.

Jouni Jetsu

Kunnanvaltuutettu (sd)

Siilinjärvi