Perheet ja lapset yhteiseen suojelukseen

 

Elämä uuvuttaa ja ahdistaa

05.03.1999

Varpaisjärvi 5.3.1999

Ihmisen elämää voisi kuvata Mielenterveystalona, joka seisoo neljän tukijalan varassa. Kuinka tukeva, tiivis ja turvallinen tuo talo itsekullakin on, riippuu siitä, missä kunnossa tukijalat ovat.

Perusturvallisuus, yksi taloa pystyssä pitävä jalka, koostuu perusturvallisuudesta, johon kuuluu riittävä toimeentulo, työ / toiminta ja asunto. Ilman näitä ihmisen elämästä puuttuu pohja, jolle voisi rakentaa turvallista huomista.

Elämän ja perhehistorian mukanaan tuomat selviytymiskeinot voivat parhaassa tapauksessa luotsata ihmisen suurienkin karikoiden ylitse. Ilman tätä tukijalkaa talo lähtee helposti ajelehtimaan ja herkistää ihmisen tekemään hätiköityjä ja monesti huonoja ratkaisuja.

Ihminen on luotu olemaan suhteessa toiseen ihmiseen, kenenkään ei ole hyvä olla yksin. Lähellä olevien ihmissuhteiden merkitys korostuu erityisesti silloin, kun kohtaamme sellaisia vastoinkäymisiä, joita ei ole tarkoitettukaan yksin selvitettäväksi. Siksi on syytä vaalia ja pitää yllä suhteita läheisiin ihmisiin hyvinäkin aikoina. Pahan päivän tullen katkenneita "linjoja" ihmisten välillä on hyvin vaikea yhdistää.

Ihmisen mieli on siitä kummallinen, että päällimmäiseksi tahtoo jäädä epäonnistumisen, häpeän ja riittämättömyyden tunteet. Kuitenkin onnistumisen kokemukset ovat ne, jotka loppujen lopuksi kantavat suurienkin myrskyjen ylitse. Meidän on voitava tuoda julki myös ne asiat ja tilanteet, jotka ovat olleet plus merkkisiä. Turha vaatimattomuus saattaa olla kuolemaksi. Sanoisinpa, että olisi syytä pitää voitot / tappiot listaa, ettei nuo myönteiset asiat pääsisi unohtumaan matkan varrella.

Jokaisella on omat itkunsa ja naurunsa, ne eivät ole paremmat eikä huonommat kuin jonkun toisen. Ei meistä juuri kukaan vaihtaisi osia toisen kanssa, etenkin jos tietäisi kaiken sen, mitä toinen on kokenut ja mitä hän sisällään pitää. Meidän täytyisi tutustua toinen toisiimme enemmän, niin tarvitsisimme vähemmän kuvitella.

Kateus on voimavara silloin, kun tahdomme samaa mitä toisilla on, ilman että samalla haluaisimme ottaa sen toisilta pois. Valta oikein toteutettuna luo pohjan tasa-arvolle ja solidaarisuudelle. Taitavat vallankäyttäjät eivät alista eivätkä pyri siitä itse suoranaisesti hyötymään.

Tuula Väätäinen
psykiatrian sairaanhoitaja
kansanedustajaehdokas (SDP)

---

Lapset aistivat aikuisten ahdistuksen

21.02.1999

Lapset ja nuoret tarvitsevat entistä enemmän AIKUISIA ympärilleen. Tarvitaan erilaisia turvaverkkoja, jotka ehkäisevät kriisien syntymistä ja niiden pahenemista. Lapsiperheiden tukeminen on sosiaalityön tärkeimpiä perustehtäviä, tuohon tehtävään tarvitaan lisää panostusta.

Lasten ja nuorten ahdinko näyttäytyy lisääntyneinä lastensuojelun toimenpiteinä, päihteiden käyttönä ja nuorisorikollisuutena. Vähemmälle huomiolle jäävät ne lapset ja nuoret, jotka paineiden ja kaaoksen alla vetäytyvät, väistyvät syrjään ja kadottavat uskonsa tulevaisuuteen. Neuvolapalvelut ja kouluterveydenhuolto yhdessä oppilashuollon kanssa ovat aitiopaikalla, havaitsemaan lapsissa ja nuorissa tapahtuvat negatiiviset muutokset. Yhteistyö ja resurssien kohdentaminen, paikoin lisääminen, tulevat olemaan lähiaikojen haasteita.

Vanhemmuuden ja huoltajuuden tukeminen on ongelmien ennaltaehkäisyssä avainasemassa. Yleinen avoimuuden ja rehellisyyden ilmapiiri antaa ammattikasvattajille mahdollisuuden puuttua, tarjota apua, sekä ottaa kokonaisvastuuta lasten ja perheiden voimien vähetessä.

Ammatti-ihmisiltä odotetaan selkeämpää puuttumista ja selkokielistä puhetta silloin, kun lastenoikeuksia poljetaan. Turha asioiden pyörittely ja varovaisuus saattaa antaa enemmänkin sallivan kuin kieltävän ilmapiirin. Sanotaan, että jos ei mieltään pahenna ei tapojaan paranna.

Silloin kun lasten- ja nuorten omat vanhemmat / läheiset eivät pysty tarjoamaan riittävää tukea lapsilleen, on muun yhteisön ja yhteiskunnan astuttava esiin. On tarjottava heille myönteisiä korvaavia kokemuksia, jotta kasvaminen ja kehittyminen voidaan taata.

On parasta, että emme liikaa tässäkään asiassa "huutele" vieraisiin pöytiin, vaan siistimme ensin oman pöytämme. Vanhemmat, ammatti-ihmiset, naapurit, tuttavat ja kylänmiehet / naiset.

Tuula Väätäinen
psykiatrian sairaanhoitaja/perheterapeutti
Kansanedustajaehdokas ( SDP) /Pohjois-Savo/ Siilinjärvi
Siilinjärvi 21.2.1999

---

Tasa-arvo ei tule itsestään

31.01.1999

Monien asioiden yhdistäminen toisiinsa on usein vaikeaa. Naisen, äidin, virkanaisen ja poliitikon "roolien" yhteensovittaminen tuntuu joskus mahdottomalta. Asian tekee vaikeaksi erityisesti se miten ulkopuolelta tilanteeseen reagoidaan.

Onneksi paikallinen Kuopion yliopiston professori Paavo Riekkinen on todistanut naisen ja miehen aivokurkiaisten olevan erilaisten, naisten eduksi. Hänen mukaansa naiset pystyvät miehiä paremmin suoriutumaan useista eri tehtävistä yhtäaikaisesti. Niinpä tähän tietoon nojaten olen levollisella mielellä toiminut kaikilla niillä alueilla, joita olen pitänyt tärkeänä ja joilla olen ajatellut olevan jotakin annettavaa myös toisille.

Naisvaltaiset alat ovat tällä hetkellä hälytystilassa. Työnantajat ovat tehokkaasti käyttäneet hyväksi tuota naisille ominaista kykyä suoriutua tehtävistä laaja-alaisesti ja tehokkaasti. Niin tehokkaasti, että nyt nuo työmyyrät ovat tyystin uupumassa. Työn ja perhe-elämän hyvinvoinnin etusijalle asettaminen on kuluttanut liikaa ihmistä itseään. Aikaa latautumiseen ja toipumiseen ei ole ollut riittävästi.

Ympäristö on kautta aikojen osannut lastata paineita naisten ja äitien harteille. Ja kumma kyllä me naiset turhan helposti otamme nuo vaatimukset vastaan ja monesti itsekin kannatamme niitä. Jos kerran olemme sitä, että naisilla on suuri vaikutus miesten ajatuksiin ja elämään, niin miksi me emme käytä tuota vaikutuskanavaa.

Meillä on oikeus odottaa tasa-arvoisempaa ajattelumaailmaa naisten ja miesten roolien suhteen, mutta vain siinä tapauksessa, että itse aktiivisesti toimimme samaan suuntaa. Hiiri ei tule makaavan kissan suuhun.

Naiseus ja miehisyys eivät ole sellaisenaan itseisarvo, vaan se on, mitä noiden kahden niin erilaisen ytimen ympärille kietoutuu. Ja miten saavutettua olotilaansa itse kukin käyttää itsensä, läheistensä ja ympärillä olevan hyväksi.

"Elämä ja Työ- kilpakosijoita: Lopullisesti ei pidä suostua kummallekaan." ( Helena Alhava)

Tuula
Siilinjärvi 31.1.1999

---

Sisarukset käymässä vai asumassa

05.01.1999

Yksinäisyys ja turvattomuus ovat kuten sisarukset, ne löytävät usein toisensa ja kulkevat mieluusti käsikädessä, ihmisten mielissä. Yksinäisyydestä ja turvattomuudesta on helppo puhua, koska kaikki ovat nuo tunteet joskus kokeneet. Liian monelle ne vain ovat jääneet pitkäksi aikaa kylään tai jopa asumaan. Tuolloin asiasta ei enää olekaan niin helppo ääneen ajatella. Koska se kertoo itselle ja ympäristölle hylätyksi tulemisesta, toivottomuudesta ja menetyksistä.

Ikääntyminen tuo väistämättä tullessaan aineksia yksinäisyydelle. Perheestä, työstä, asuinyhteisöstä ja ihmissuhteista erkaantuminen kuluttaa voimia ja usein jättää tyhjän aukon sydämeen. Oman elimistön ruumiilliset ja psyykkiset muutokset saattavat tuntua ylipääsemättömiltä.

Yleinen ilmapiiri ikääntymisen tuomista rasitteista yhteiskunnalle ei ole omiaan helpottamaan yksilön kokemaa tarpeettomuuden tunnetta. Liian usein unohdetaan pitkän elämän mukanaan tuomat selviytymisen kokemukset, joista olisi jakaa toisillekin, kun vain joku kuuntelisi. Pitkä ikä ei kerro yksin terveydenhuollon tehokkuudesta, vaan se ilmaisee myös yksilön henkilökohtaisen selviytymisen menestystarinan. Meidän ikäihmiset ovat esimerkkinä nuoremmille, suomalaisina selviytyjinä, jotka luovat toivoa niille jotka kulkevat umpikujasta toiseen.

Ihminen tarvitsee selviytyäkseen pysyvyyttä ja turvallisuutta erityisesti ihmissuhteissa. Mitä pitempään elämme sitä varmempaa tilastollisesti on, että joudumme luopumaan yhä useammista läheisistä, puolisoista, sisaruksista ja jopa lapsistamme. Siksi ystävien, naapurien, viranomaisten ja muiden läheisten vastuu ikääntyvistä ihmisistä on velvoittava.

Monen ongelma on riittävän läheisen ihmisen puuttuminen. Sellaisen ihmisen , jolle voisi luottamuksellisesti kertoa omat kokemukset ja ajatukset. Niinpä ne puhumattomina usein valtaavat ajatuksemme unissa, monesti painajaisina, epämääräisinä ja pelottavina. Unia on syytä opetella käsittelemään. Keskustella niistä jonkun kanssa tai kirjoittaa ne paperille, tapahtumat ja tunnelmat, mitä unen aikana havaitsee. Käsittelemättömät unet usein palaavat toistuvina tai hiukan muunneltuina versioina häiritsemään öitämme.

Ikääntymisen usein mukanaan tuomaa syrjäytymistä vastaan on syytä taistella, koska juuri se on ennaltaehkäisevää työtä mielenterveyden ja sitä kautta myös muun toimintakyvyn säilyttämiseksi. Ikääntyvät pariskunnat ovat monesti paremmassa asemassa yksinäisyyttä ajatellen, kuin yksinäiset ihmiset. Toisaalta elämänkumppanin iän tuomat muutokset, vaikkapa luonteessa, saattavat muodostua jopa turvallisuutta uhkaavaksi asiaksi. Tunteenpurkaukset ja aggressiivisuus ovat ominaisia esim. dementialle. Tuolloin ympäristön tuki ja turva ovat välttämättömiä.

Välittämisen ilmapiiri on viimeaikoina ollut näkymättömissä. Ihmisen elämänkaaren ääripäät varjeltu lapsuus ja huolehdittu vanhuus, jäävät yhä useammalta kokematta. Lakialoite vanhustenhuollosta on hyvin kannatettava, mutta se ei yksin yleistä ilmapiiriä paranna. Kuten ei ole lastensuojelulakikaan sitä tehnyt. Muutos on lähdettävä myös meistä jokaisesta, syvältä sisimmästä.

"Elämän vaikeus on siinä, että samalla kun saa kokoon psyykkisiä edellytyksiä menettää fyysisiä" ( Markku Envall)

Tuula Väätäinen
psykiatrian sairaanhoitaja/perheterapeutti/ työnohjaaja
Siilinjärvi 5.1.1999

---

Hanget korkeat nietokset...

20.12.1998

Joulu on ollut kautta aikojen ihmisten hyvän tahdon juhla. Joulurauhan julistuksen toivotaan tuovan joka kylään ja kotiin toisia kunnioittavan ilmapiirin. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole. Yhä useammat perhetragediat ajoittuvat joulupyhiin.

Jo muutaman vuonna on joitakin viikkoja ennen joulua alettu viranomaisten taholta opastaa kansalaisia hakemaan apua perheväkivaltatilanteisiin. Terveyskeskukset, turvakodit ja monet palvelevat puhelimet ovat varustautuneet ottamaan vastaan ihmisten hätää.

Ajattelen, että aikuisten on helpompi saada turvaa ja tukea tilanteeseen, jossa eivät omin avuin pärjää. Mutta kuinka on lasten laita, jos heistä huolehtivat aikuiset ovat piittaamattomia. Monesti lapsia pahoinpitelivät heidän omat vanhempansa ja silloin avun hakeminen jää ulkopuolisten varaan.

Joulun sanoma ei ainoastaan tuo rauhaa jokaisen omaan elämään, vaan se myös velvoittaa pitämään huolta toistenkin joulurauhasta. Siksi on jokaisen velvollisuus puuttua ottamalla yhteyttä viranomaisiin, etenkin kun on kyse lasten pahoinvoinnista ja turvattomuudesta.

Viimeiset jouluostokset ruuhkassa kiristävät useiden mieliä ja joulun odotuksen tuoma ilo on hävinnyt olemattomiin. Itse olen jo aikoja sitten luopunut ajatuksesta tehdä joulukauppakierrokset koko perheen voimalla. Pienen lapsen juoksuttaminen tungoksen ja kiireen keskellä on lapselle selvästi ahdistava kokemus. Kiireiset ja kireän tuntuiset aikuiset tönivät ja kävelevät mennen tullen lasten "ylitse". Paksut talvivaatteet ovat kankeat ja kuumat, tulee vuoroin kuuma ja kylmä.

Mutta kaikista joulun alusviikkojen hankaluuksista huolimatta toivon meille kaikille Rauhallista Joulua ja Onnea vuodelle 1999.

Tuula
20.12.1998

---

Maailma mahdollisuuksia täynnä

26.11.1998

Näin kuulee miltei aina mainittavan, kun on puhe nuorista. Kuinka totta tuo sitten onkaan? Mahdollisuuksiin vaikuttaa hyvin monet asiat, erityisesti nuorten elämään kuuluvat ihmiset. Vanhemmuus ja vastuu puuttuu liian monelta tämän hetken aikuiselta. Omia lapsia, puhumattakaan toisten lapsia ei kohdella oikeuden mukaisesti.

Ikävä kyllä lapsilla on liian hyvä taipumus tottua ja alistua kohtaloonsa. Usein siksi, ettei ole muuta mahdollisuutta, mutta usein siksi, ettei tiedä paremmasta. Jotta tietäisi ja voisi vaatia, täytyy asioista julkisesti puhua ja kirjoittaa. Onneksi maailmasta löytyy myös niitä, joilla riittää halua kuunnella myös toisten lapsia ja nuoria. Jos elät ahdingossa etsi heitä, sinulla on siihen oikeus.

Liian moni joutuu kulkemaan pitkän matkan ilman oikeaa ystävää. Ystävää, joka ei käännä selkää tiukan paikan tullen. Oikeita ystäviä ihmisellä elämänsä aikana on vähän, sillä ystävyys rakentuu toisen tuntemiselle. Ihmisen kaikki puolet, hyvät ja huonot ovat "pöydällä " tarkasteltavana ystävien kesken.

Tuntuu vain siltä, että hyväksymättömyyden kynnys ihmisten välillä on kohonnut. Pienikin toisenlaisuus koetaan uhkana ja hyljeksittävänä. Pahinta lienee se, että monet pahatkin teot selitetään hyviksi erilaisuutta / poikkeavuutta hyväksikäyttäen. Kuitenkin on niin, että liika samanlaisuus näivettää ja kuolettaa kehityksen. Ihmisen rikkaus on erilaisuus, se antaa mahdollisuuden omaan yksilölliseen elämään. Nuorena on kaikkein otollisin aika ottaa suuntaa omalle elämälle, jotta voisi vanhana todeta eläneensä oman näköisen elämän.

Kaikki ne kasvukivut, mitä ihminen taivalta kulkiessaan tuntee ja kokee tallentuvat muistiimme. Jotta liian monet kipeät hetket eivät pääsisi meitä yllättämään ja suistamaan tasapainosta, on ne syytä tallettaa muuallekin kuin omaan mieleen. Toinen ihminen on monesti se portti, joka vahvistaa auringon nousun jokaisen yön jälkeen. Monesti on kuitenkin niin, että silloin kun kipeimmin toista tarvitsemme häntä ei ole. Onneksi on mahdollisuus kirjoittaa, laittaa ruutuvihkoon kaikki ne kipeimmät asiat, jotka ihminen voi vain kokea. Voi kirjoittaa kaiken ulos ja taas lukea, samat asiat, uudelleen mielen käsiteltäväksi ja sitä kautta paremmin siedettäväksi.

Monet ihmiset ovat kirjoittaneet kirjoja omista kokemuksistaan varmasti osin itseään varten, mutta myös auttaakseen muita kohtalotovereitaan. Ihmisen elämä kaikesta erilaisuudestaan huolimatta pitää sisällään myös paljon samankaltaisuutta. Siksi toisen kokema voi tuoda ratkaisun avaimia myös lukijan elämän mutkakohtiin.

Onneen on monta tietä aivan kuten on pahasta olosta ja ahdingosta. Pidä silmät auki ja korvat kuulolla, sillä tänään voi tapahtua mitä vain.

"Elämän onnen kolme suurta pääehtoa ovat: jotakin tehtävää, jotakin rakastettavaa ja jotakin toivottavaa." ( Th.Calmers)

Tuula Väätäinen
sairaanhoitaja
kahden pojan äiti, 24 v ja 1v 4 kk
Valpas 26.11.1998

---

Vanhemmuuden tilinpäätös

02.11.1998

Isien merkitys lastensa kasvattajana ja mukana eläjänä on vuosikymmenien saatossa kokenut monenlaisia vaiheita. Monien ikävien tapahtumien selvitykset ovat paljastaneet huutavan vanhemmuuden puutteen ja monesti isien näkymättömyys on tilanteisiin tuonut oman lisänsä.

Menestyvän naisen takana on usein erittäin hyvä isä suhde. Isällä on riittänyt lämpöä tytärtään kohtaan ja hän on rohkaissut tyttären aktiivisuutta ja odottanut myös saavutuksia. Pojasta ja isästä tulee usein kilpakumppaneita. Pojalle on tärkeää, että isä on rohkea ja vahva, mutta ei kuitenkaan niin ylivoimainen, että pojan itsetunto nujertuu. Arvokkain tuki varmasti on se, että voi hyväksyä lapsensa sellaisena kuin he ovat.

On varmasti totta, että pieninä lapset vanhempiaan, isiään, eniten tarvitsevat. Kuinka sitten huolehtia siitä, että aikaa vanhempana olemiseen riittää, onkin suuremman luokan kysymys. Luulen, että pienten lasten vanhemmat usein paineiden alla unohtavat sen, kuinka lyhyt lapsena olemisen aika lopulta on. Lapset kehittyvät ensimmäisinä ikävuosina hurjaa vauhtia ja siihen he tarvitsevat jatkuvaa aikuisten läsnäoloa. Oikean ja väärän oppiminen, itseensä luottaminen ja toisten arvostaminen ovat keskeisiä ihmisenä pärjäämisen elementtejä. Vain ja ainoastaan vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa voidaan noita elämän perusasioita opetella.

Vaikka sotien jälkeen Suomessa kasvoi suuri joukko lapsia ilman isiä, ja vieläpä hyvin, ei ole ollenkaan syytä vähätellä isien tavattoman suurta merkitystä. Siksi onkin syytä tarkkaan harkita niitä tilanteita, joissa tieten tahtoen evätään lasten mahdollisuus tuntea tai "omistaa" isä. Me tiedämme, että äidin tai isän ei välttämättä tarvitse olla biologinen vanhempi ollakseen hyvä isänä tai äitinä. Vaan sillä on merkitystä, mitä aikuinen lähellään olevaa lasta kohtaan tuntee.

Ei myöskään välimatka sinällään ratkaise vanhemman ja lapsen keskinäisen suhteen laatua. Pitkät välimatkat tuovat tietysti erilaiset järjestelyongelmat, mutta ne ovat kuitenkin hyvällä tahdolla järjesteltävissä. Vanhemmat voivat erota myös sivistyneesti, he muistavat vastuunsa lapsista, eivät tappele verissäpäin, eivätkä käytä lapsia hyväkseen keskinäisten väliensä selvittelyssä.

Lasten psykiatri Jari Sinkkonen on kirjoissaan ja artikkeleissaan paneutunut vanhemmuuden merkitykseen lastensa kasvattajana ja tiennäyttäjänä. Erityisesti on huomattava vanhempien tekemien ratkaisujen kauaskantoisuus lasten elämässä. Vanhempien väkivallanteot, itsemurhat ja henkinen painostus varjostaa lasten elämää monesti kuolemaan saakka. Usein samankaltaisten ratkaisujen toistuminen sukupolvelta toiselle on helposti löydettävissä.

Äitienpäivä ja isänpäivä tunnetaan siitä, että edes yhtenä päivänä heitä juhlitaan. Uskaltaisiko nyt sanoa, edes yhtenä päivänä lapset saisivat tuntea äidin ja isän tuen, turvan, läheisyyden ja rakkauden.

Onnea kaikille isille ja lapsille.

"Rakkaus joka syntyy kunnioituksesta ei kuole milloinkaan." (Kuningatar Kristiina)

Tuula Väätäinen
sairaanhoitaja
Maakuntahallituksen jäsen
Julkaistu Valpas - lehdessä 5.11.1998

---

Lasten, nuorten ja perheiden jaksaminen

03.10.1998

Ehdottomasti kyllä, on syytä juuri nyt käydä laajaa keskustelua lasten, nuorten sekä perheiden jaksamisesta, hyvinvoinnista / pahoinvoinnista. Ei saa olla olemassa niin korkeaa päättävää elintä tai korkea-arvoista henkilöä, etteikö viimeaikojen tapahtumat laittaisi liikkeelle ajatusten ja toimenpiteiden ketjua tavoitteena parempi välittämisen ilmapiiri.

Siksi en näe ollenkaan huonona, että tulevat monet vaalit, ei pelkästään eduskuntavaalit, herättäisivät suuren joukon ihmisiä, ehdokkaiden lisäksi, tekemään työtä väkivallan, päihteiden väärinkäytön ja sosiaalisen syrjinnän poistamiseksi sekä yksilöllisen turvallisuuden lisäämiseksi.

Yhtälailla täystyöllisyyden tavoitteen rinnalla pitää olla väkivallattomuus, päihteettömyys ja ihmisten välinen tasa-arvo. Kaikki tavoitteet ovat kovia, mutta voimmeko paljon muutakaan, mikäli haluamme saada todellista muutosta aikaan? Jos tavoitteet ovat jossakin välimaastossa, niin kuka silloin määrittelee esim. millaista väkivaltaa sallitaan ja millaista ei?

Jokin aika sitten haastateltiin televisiossa erästä lastenkodin johtajaa ja hän mm. totesi että, vanhempien on huolehdittava lapsistaan, päiväkotien henkilökunnan on tultava toimeen ja pärjättävä leikki-ikäisten kanssa ja opettajien on pystyttävä valvomaan luokkatilanteet ja välituntitilanteet, koska ne ovat heidän tehtäviään. Tämähän se lähtötilanne täytyy tietysti olla. Mikäli aina vain laajemmin ja laajemmin hyväksymme, ettei näille asioille mitään voida tehdä, annamme luvan tapahtumille, vaikkei se alkuperäinen tarkoitus olisikaan.

Lienee sanomattakin selvää, että yleinen huolehtimisen ja toisesta välittämisen ilmapiiri on tipotiessään. Luontainen sosiaalinen kontrolli ihmisten välillä on hävinnyt olemattomiin, edes silloin, kun välinpitämättömyys selvästi aiheuttaa toiselle vaaratilanteen tai jopa kuoleman, ollaan pitkälti valmiita kääntymään selkä poispäin. Varsinkin silloin, kun jotakin pahaa on ehtinyt tapahtua, olemme valmiit eristämään syylliset ja jättämään heidät jopa oman onnensa varaan. Vääriä tekoja ei pidä siloitella ja syyllisellä saa olla riittävät syyllisyyden tunteet, sillä sanotaan, että se joka ei mieltään pahenna, ei tapojaan paranna.

Mutta sekin pitää paikkansa, että ihminen kasvaa, kehittyy ja oppii kunnioittamaan toista ihmistä vain vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Erityisesti lasten ja nuorten häiriökäyttäytymiseen voi oikeasti vaikuttaa vain olemalla riittävästi läsnä, valmiina puuttumaan tilanteisiin ja ehdottomasti myös tapahtuneen jälkeen. Ehkä joku nyt ajattelee, että miten sitä on jatkuvasti läsnä, mutta voimmeko me pienemmästä lähtökohdasta lähteä, mikäli aiomme todella saada jotakin konkreettista aikaan?

On selvästi käynyt ilmi, ettei erityisesti valistukseen, ennaltaehkäisevään työhön ole riittävää panostusta valtiovallan taholta. Niinpä ei tunnu ollenkaan ylimitoitetulta, että Suomessa tulevaisuudessa olisi ns. perheministeri, kun vain sana perhe käsitetään tarpeeksi laajasti.

On korkea aika puhkaista ne ilmakuplat, joissa hyväksytään, että työllisyys / työttömyys, yksinhuoltajuus / avioerokriisit ja monet muut aikuisia rasittavat seikat vähentäisivät vastuuta omista ja ympärillä olevista lapsista ja nuorista. Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että lapset ja nuoret, jotka joutuvat rikoskierteeseen, ovat pohjimmiltaan yksinäisiä vailla kiinnekohtaa elämässään. Siispä otollista maaperää heidän sielussaan ja sydämessään varmasti on, kun vain löytyy tarpeeksi halukas kolkuttaja.

"Ensimmäinen suuri yksinäisyys alkaa heti syntymän jälkeen. Sitä seuraavat eri kokoiset yksinäisyydet." (Sirkka Turkka)

Tuula Väätäinen (sd)
sairaanhoitaja
kunnanvaltuutettu/Siilinjärvi
Savon Sanomat 3.10.1998 / Kuokkavieras palsta

---

Vanhempi, poista edes osa lastesi kärsimyksistä

24.08.1998

Juuri valmistunut suomalainen tutkimus perheväkivallasta on saanut ansaitsemansa huomion mediassa. Tutkimus, johon myös itselleni tuli aikanaan kyselykaavakkeet ja joihin tietysti vastasin, koska pidän kyseisen laatuista selvitystä erityisen tärkeänä.

Tutkimustuloksissa tulee voimakkaasti esille perheväkivallan yllättävän suuri osuus ja että pahoinpitelijänä useimmiten on läheinen henkilö. Jatkotutkimuksena voisi olla selvitys siitä, miksi niin suuri joukko naisia elää vuosikausia väkivaltaisessa suhteessa?

Me jokainen tiedämme lukuisia tarinoita siitä, miten naiset perustelee päätöstään pysyä väkivaltaisen kumppanin rinnalla. Hyvin tavallinen selitys kietoutuu lasten ympärille, selitetään lasten parhaaksi eläminen jatkuvan uhan ja lyöntien ilmapiirissä.

Mitä kauemmin työni on jatkunut psykiatrisen sairaanhoidon parissa ja mitä pitemmälle olen saanut tutustua lasten kehitykseen ja siihen vaikuttaviin hyviin ja huonoihin puoliin, sitä vihaisemmaksi tulen tuon selityksen kuullessani.

Kuinka kukaan lapsestaan vastuuta tunteva vanhempi voi edes luulla, että lapsille on hyväksi nähdä kuinka äitiä hakataan, ja perhe joutuu usein lähtemään karkuteille kotoa? Puhumattakaan siitä, että myös lapsia pahoinpidellään vanhemman / vanhempien taholta niin henkisesti kuin fyysisesti.

Monet asiaa tutkineet sanovat, että lasten pahoinpitelijä ei lyö vain omasta puolestaan, vaan myös kumppaninsa puolesta. Eli toinen vanhemmista tietoisesti tai tiedostamattaan antaa tehtäväksi toiselle lasten lyömisen. Jokainen voi vain omassa tykönään miettiä, tapahtuuko tuo omassa perheessä?

Joka tapauksessa olen aivan varma, että kun tällaista perheväkivaltatilannetta selvitetään perinpohjin, on syyt liitossa pysymiseen aivan muut kuin lasten etu, vaikka sen taakse näyttää helposti ihmiset piiloutuvan. Sekin on hyvä muistaa, että väkivaltaisen vanhempien lapsista usein tullee myös väkivaltaisia, joten historia saadaan näin kevyesti ja perusteellisesti toistamaan itseään.

Lapset joutuvat maailmassa kärsimään monista muistakin syistä, joten lasten kärsimysten määrä elämän varrella on varmasti aivan riittävä, niin ettei tarvitsisi enää omien kaikkein läheisimpien ihmisten taholta painolastia pienille harteille lisätä.

Jokaisen vanhemman olisi syytä lukea psykiatri Martti Paloheimon kirja "Suomalaisen lapsuuden haavat". Vaikka usein lasten pahoinpitelijä perheissä on isä, niin myös äidit syyllistyvät mitä karmeimpiin väkivallantekoihin.

"Äiti, miksi suljit suuni, miksi en saanut puhua, en saanut edes leikkiä. Miksi minut sidoit ja ainoan nukkeni rikoit? Nyt minä ole se rikottu nukke joka ei puhu, liiku, vaan kulkee yhä sidottuna ja suu suljettuna."(nimim. Flower nuortenpalstalta, psykiatri Martti Paloheimon kirjasta s.185)

Tuula Väätäinen
sairaanhoitaja
Kuopion Sdp:n piirin piirihallituksen jäsen
Valpas 24.8.1998

---

Ole lapsellesi silmänä ja korvana

11.07.1998

Tänäkin kesänä on saanut lehdistä lukea monia ikäviä tapahtumia lapsia koskien. Tuntuu kuin noita tapahtumia olisi enemmän kuin aikaisemmin, vai johtuneeko siitä, että pienen lapsen äitinä lapsia koskeva uutisointi "osuu silmiin ja pistää sydämeen".

Monet tunnetut psykiatrit ja psykologit ovat kirjoittaneet kirjoja ja artikkeleita positiivisesta lähestymisestä lasten kasvatuksessa ja erityisesti sen myönteisistä tuloksista. Lasten maailma ei saa olla vain kieltoja ja rangaistuksia. Monet ikävät ja kielteiset asiat todellakin voidaan sanoa myönteisessä hengessä sekä asioita selittäen.

Hyvin suuri merkitys on myös sillä, että vanhemmat ja lähellä olevat aikuiset kykenevät edeltäkäsin elämään ja huomaamaan mahdolliset vaarapaikat, voidakseen varjella lapsia turhilta kolhuilta ja itkuilta. Ajatukset siitä, että kuhmun kohta tulee kovemmaksi ja kun kerran itsensä polttaa niin oppii, ovat itse asiassa raakaa ajattelua.

Jokainen, joka on pienten lasten kanssa tekemisissä tietää, että aina ei aikuisen varovaisuus auta, vaan vahinkoja sattuu, mutta kaikki se, mikä inhimillisesti on vältettävissä, siitä täytyy huolehtia. Kesä houkuttelee meitä vapauteen ja rentoutumaan, kuka milläkin tavalla. Kun aikuisen tarkkaavaisuus herpaantuu niin näyttää siltä, että lasten "hoksottimet" pelaavat entistä paremmin.

Liian usein lapsille sattuneiden onnettomuuksien yhteydessä todetaan huoltovastuussa olleiden aikuisten päihteiden käyttö tai joku muu selkeä hoitamisen laiminlyönti. Asiassa on se surullinen puoli, ettei nuo hoitovastuutaan laiminlyöneet useinkaan ole lapselle vieraita, monesti he ovat lapsen omia vanhempia. Ne ovat varmasti tilanteita, joita on kenenkään vaikea antaa koskaan anteeksi. Psykiatri Martti Paloheimo on todennut kirjassaan "Suomalaisen Lapsuuden Haavat", että on täysin väärä uskomus, että lapset unohtaisivat kokemansa epäoikeudenmukaisuudet, raakuudet, heitteille jätöt ja huonon hoidon. Kyllä ne heille ovat mieleen jääneet, joillekin kipeinä arpina, joillekin jatkuvasti verta vuotavina haavoina. Martti Paloheimo kirjoittaa, että huono hoito johtuu rakkauden puuttumisesta ja rakkaudettomuus kyllä jättää jälkensä jokaiseen.

Niin tuskastuttavaa ja vaikeaa kuin jatkuva hoitovastuussa oleminen meille vanhemmille joskus on, ei meillä kuitenkaan ole oikeutta tietoisesti ummistaa silmiä ja kääntää selkää lapsillemme. Ja ettei tuo sitten tapahtuisi tiedostamattomasti, on syytä puhella ääneen mahdollisesta väsymyksestään ja pyrkiä järjestämään itselleen levähdystaukoja. Mihinkään marttyyrimaiseen vanhemmuuteen ei ole syytä pyrkiä, siitä ei satoa korjaa kukaan.

Monesti voi olla myös syytä "hermot menettäessään" miettiä, mikä muu mahtaa mättää kuin lapsen kiukuttelu. Väitän, että aika usein hermostumiseen löytyy syitä aikuisten väleistä tai työpaikan paineista ja ristiriidoista. Ei kait lapsemme tarvitse meidänkin murheita nahkoissaan tuntea.

Yrittäkäämme olla riittävän hyviä vanhempia lapsillemme, rakastakaamme heitä. Niin lapsemme voivat nauttia lapsena olostaan ja heistäkin kasvaa aikanaan riittävän hyviä vanhempia lapsilleen, joita meidän on mummoina ja ukkeina hyvä hoitaa.

"Onnellinen rakkaus on niin kuin terveen ihmisen sydämentykytys: ihminen ei huomaa sitä. Vasta kun sydämemme sairastuu, alamme ajatella sitä." ( Kersti Bergrot )

Tuula Väätäinen
sairaanhoitaja (sd)
kh-jäsen/ Siilinjärvi)
Siilinjärvi 5.7.1998 / Savon Sanomat / Lukijain palsta / Kuokkavieras 11.7.98

---

Ilo ja suru, samassa rinnassa

13.6.1998

Koulumaailma on ollut koko kevään kovassa myllerryksessä. Yläasteen ja lukion päättäneet ovat varmasti kokeneet paineet muita kovempana. Ehkä he eivät ole voineet iloita yhden askelman taakse jäämisestä, kun mieltä on painanut uudet haasteet.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja totesi mm. ettei nyt ja tulevaisuudessa tarvitse haaveilla pitkäaikaisista pysyvistä työpaikoista eikä ainakaan eläkeviroista. Tuo totuus on omiaan lisäämään paineita nyt ammatin valinnan edessä olleille nuorille. Hyvin monet ovat vielä toiveikkaasti hakeneet vain siihen opinahjoon, johon ensisijaisesti haluavat. Niinpä lähipäivät voivat olla monelle valtava pettymys, opiskelupaikkaa ei irronnutkaan. Juuri tästä syystä olisi viisasta pitää monta rautaa tulessa, koska mahdollisuus "kalan" saamiseen suurenee.

On kuitenkin hyvä muistaa, että Roomaan todella menee monta tietä. On vain ryhdyttävä katsomaan karttaa tarkemmin uuden väylän etsimiseksi. Jossa kovasti auttaa jonkun toisenkin silmäparit, mieluiten sellaisen, jolle voi pettymyksen ja keljutuksen tunteensa samalla kertoa. Jaettu suru ja murhe puolittuu sitä toisen kanssa jakaessa.

Tosin ei elämä aivan ruusunpunaiselta vaikuta heilläkään, jotka matkalippunsa saavat, monesti enemmän tai vähemmän kauas kotoa ja vanhemmista. Mikä usein tarkoittaa myös poistumista ruokapatojen ja valmiiksi pestyn puhtaan pyykin valtakunnasta. Hyvin monet vanhemmat laskevat lapsensa sydän syrjällään suureen maailmaan, siitäkin huolimatta, että nykynuoriso on kovin omatoimista ja pärjäävää.

Vanhempien huoli ei ole useinkaan liioiteltua, vaan perustuu elämän kokemukseen ja siihen tietoon, mitä maailmalta tänä päivänä kantautuu. Usein vanhempien toistuvat varoitukset ihmisiksi olemisesta ja itsestä huolehtimiseksi on syytä ottaa todesta. Ja vanhemmilla on velvollisuus tuoda julki omat ajatuksensa silloin tällöin. Me jokainen tiedämme, että ihmisen muisti on hyvä, mutta valitettavan lyhyt.

Pidän hyvin tärkeänä, ettei nuoria "unohdeta" opiskelupaikkakunnalle, vaan yhteydenpidon on oltava säännöllistä mielellään yhdessä sovituin menetelmin. Vain silloin kun "kiskot junalle" ovat kunnossa ja huollettu, voi veturin tai vaunut lähettää matkaan tarpeen sattuessa. Jokainen tietää, kuinka on vaikeaa solmia väljähtyneitä suhteita varsinkin silloin, kun kipeästi tarvitsee toista.

On myös hyvin tärkeää olla puolin ja toisin suora, jos on aihetta epäillä, ettei kaikki ole kohdallaan tai suju niin kuin on yhdessä puhuttu, on parasta ottaa sarvista härkää. Mikään ei muuten suututa ja hierrä välejä kuin kaarteleminen, muuten vain epäsuorat viestit ja muut ketkuilut. Suomi ja maailma tarvitsee suoraselkäisiä ja laajakatseisia nuoria kouluihin ja aikuisia työpaikoille. Tässä päämäärässä me vanhemmat ja läheiset voimme olla kovasti avuksi, kunhan sen omalta "ahdistukseltamme" tunnistamme.

Usein nuorten ja vanhempien välillä keskustellaan luottamuksen puutteesta. Erityisesti nuoret kokevat, etteivät vanhemmat luota ja epäilykset ovat turhanpäiväisiä. Joskus vanhempienkin on syytä mennä peilin eteen ja kysyä, voivatko lapseni luottaa meihin, olemmeko heidän luottamuksensa arvoisia. Jos vastaus on kyllä, voi huokaista helpotuksesta, hetkeksi, sillä saattaa olla tarpeellista tarkistaa vastaus lapsilta tai joskus jopa ulkopuoliselta.

"Vanhemmat toivovat lapsilleen onnea, menestystä, rikkautta, harvemmin taistelua, kärsimyksiä, persoonallisuutta." (Kerttu Wanne)

Tuula Väätäinen
sairaanhoitaja
Maakuntahallituksen jäsen
Savon Sanomat 13.6.98 / kuokkavieras palsta

---

Kuttulan toiminnasta

04.06.1998

Viime viikkojen yksi puhutuimmista ja kirjoitetuimmista aiheista on ollut perhekoti Kuttulan toiminta, tavat ja kasvatusmenetelmät. Puuttumatta juuri tähän kyseiseen kohteeseen haluan pohtia joitakin mielestäni oleellisia tekijöitä, kun ollaan hoitovastuussa monimuotoisista ongelmista kärsivistä ihmisistä.

Ylipäätään ryhdyttäessä liki kokopäiväiseen huolto- ja hoitovastuuseen jonkun toisen tai toisten edestä, on syytä tarkasti pohtia omia motiiveja kyseiseen toimeen. Silloin, kun on kyse sosiaali- tai terveydenhuoltoon liittyvästä toiminnasta, kovin huono peruste on raha eikä ainakaan rikastuminen. Koska sairaudella tai sosiaalisella huonovointisuudella rahastaminen on kovin moraalitonta.

Omien vaikeiden menneisyyden kokemusten korjaaminen tai sovittaminen kyseisen työn avulla on aina osoittautunut lopulta epäonneksi niin itselle yrittäjälle ja ennen kaikkea hoidettaville. Puhdas halu auttaa sekä toimia uskonnollisesti oikein tai muuten vain täyttää laajamittainen moraalinen kansalaisvelvollisuus on myös monesti vaatinut ajan mittaan oman veronsa tekijässään ja voinut aiheuttaa autettavassa tunteen "ei minun vuokseni vaan periaatteiden ja velvollisuuden".

Monet hoiva- ja hoitotyötä tekevät eivät ole koko ikänään muuta tehneetkään kuin hoitaneet toisia, vanhempia, sisaria, puolisoa omia lapsia jne. Voi olla, että eläkeiässä onkin huomannut, että koko ikänsä on tehnyt työtä, jota on inhonnut ja joka on vienyt kaiken voiman ja terveyden.

Mitä sitten jääkään jäljelle rakentavia motiiveja ottaa vastuuta laajamittaisesti itselle usein vieraista ihmisistä ja heidän elämästään? Varmasti sellaista auttajaa ei löydykään, jolla ei olisi omia tarpeita, puutteita ja toiveita työn tuomasta hyödystä ja hyvästä itselle. Tärkeää on, että itselle nuo puutteet ja tarpeet ovat kutakuinkin tiedossa. Ja että niiden korjaamiseen on itsellä käytössä pääasiassa muita keinoja kuin hoidettavista / huollettavista tuleva tuki ja mielihyvä.

Ei ole hyvä omaksua asennetta, "kun kukaan muu ei tehnyt sitä tai tätä, tai ottanut tuota tai tuota vastuulleen niin minä otin". Yksinkertaisesti siksi, ettei voi tietää, etteikö olisi joku muukin ja etteikö joku muukin voisi onnistua, jopa paremmin kuin minä. "Jumalan" asemaan ei kenenkään pidä ryhtyä.

Katson, että kunkin tehtävän onnistumiselle on hyvin tärkeää asianmukainen koulutus, siitäkin huolimatta, että itsellä olisi henkilökohtaisia kokemuksia "juuri" samanlaisista tapauksista. Äitinä, pienen ja ison pojan, voin sanoa, että on aivan eri asia hoitaa omia lapsia kuin olla hoitovastuussa toisen äidin ja toisten vanhempien lapsista.

Silloin kun hoitajan voimat alkavat ehtyä, saattaa tulla käyttöön sellaisiakin toimintatapoja ja -keinoja, joita ei voi eikä saa hyväksyä. Niihin on puututtava välittömästi, silloin ei turhalla hienotunteisuudella ole enää tilaa. Kun on kyse sosiaali- tai terveydenhuoltolaitoksista on kyse aina ihmisistä, joilla on enemmän tai vähemmän puutteelliset voimavarat ja kyvyt huolehtia omista eduistaan, siksi ulkopuolisten on oltava tavallista valppaampana. Kun yhteiskunta ostaa yksilöilleen hoidollista apua, on sillä velvollisuus vaatia ja ehkä myös tarjota ohjausta, neuvontaa, koulutusta ja ennen kaikkea työnohjausta, jotta vaativassa tehtävässä olisi mahdollista onnistua.

Siksi niin Kuttula kuin monet muutkin kysymyksiä herättävät hoitolaitokset ja perhehoitopisteet on tarkastettava asian vaatimalla tarkkuudella ja huolellisuudella.

Tuula Väätäinen
sairaanhoitaja, Savon Liiton hallituksen jäsen
Valpas 4.6.1998

---

Nainen --> masennus

16.05.1998

Masentuneisuuden vallatessa yhä useammin ihmisten mieliä syntyy tarvetta entistä tehokkaammin tutkia esiintyvää ilmiötä. Yhä useammissa tutkimuksissa on tehty huomio masentuneisuuden esiintymisestä selkeästi enemmän naisilla kuin miehillä.

Tähän asti asiaa on selitetty sillä, että naiset puhuvat herkemmin asioistaan ja hakeutuvat siten helpommin ja aikaisemmin avun piiriin. Varmaan tuo selitys pitää vieläkin paikkansa, mutta viimeiset tutkimustulokset nojaavat voimakkaasti myös siihen, että kyseessä on selkeä sukupuoleen liittyvä ero, sekä naisen ja miehen erilaisiin sosiaalisiin ja biologisiin tekijöihin.

Vaikka nykyinen yhteiskunta on kovasti tasavertaistunut, niin syvällä ihmisten mielissä on kuitenkin suuret erot, kun tarkastellaan naisen ja miehen sosiaalista asemaa yhteiskunnassa. Naisten nouseminen arvosteluille ja laajaa valtaa käyttäville paikoille on edelleen liian harvinaista, vaikka useimmat ihmiset pitävät naisia yhtä pätevinä kuin miehiäkin. Ehkä suurimmat mielipiteiden erot tulevat esille silloin, kun pelissä on mukana perhe, lapset ja erityisesti pienet lapset. Ei ole epätavallista kuulla kommentteja siitä, että uraa luova äiti jättää lapsensa, mutta sen sijaan isä hankkii perheelleen parempaa toimeentuloa.

Siitä, että käsitykset vielä ovat tänäkin päivänä sitä, mitä ovat, ei parane syyttää ketään. Pienet lapset tarvitsevat erityistä turvaa ja huolenpitoa, johon naiset ovat kautta aikojen pystyneet vastaamaan. Ehkä siksi, että ovat sukupuoleltaan naisia, mutta myös siksi, että miehet ovat joutuneet monien asioiden vuoksi olemaan poissa perheensä luota. Muinoin savottatyöt, sodat ja erilaiset luottamustoimet, jotka ei entisinä aikoina kuuluneet naisille tippaakaan. Paljon on kuitenkin menty eteenpäin, armeijan ovet ovat auki molemmille, luottamustoimet täyttyvät molemmista sukupuolista, jos ei muuten, niin tasa-arvo kiintiötä apuna käyttäen. Miesten ja naisten väliset kotityöt, vanhemmuus ja suuntautuneisuus ulospäin ovat monissa perheissä saaneet aikaisemmasta poikkeavan toimintamallin.

Kaikkea ei kuitenkin voi eikä saa samanlaistaa. Naisten ja miesten biologinen kokonaisuus ja biologinen muuttuminen ikävuosien myötä on ja pysyy erilaisena. Naisten hormoonitoiminnasta on tutkittua tietoa jo vuosikymmenien varrelta, vasta viime vuosina on enenevässä määrin tehty huomioita miesten hormonaalisista muutoksista iän karttuessa. Ikääntymisen tuomat yhteydet masennuksen esiintyvyyteen ovat tutkimusten mukaan selkeät, erityisesti ne ovat nähtävillä naisilla. Ei tietysti voi näin äitienpäivän aikoihin olla ajattelematta, että kun ikääntyessä mahdollisuus tulla äidiksi vähenee ja lopulta häviää kokonaan, saattaa luopumisen tuska olla valtaisa. Puhumattakaan jos omasta toiveesta riippumatta on jäänyt kokonaan äitiyden kokemusta vaille.

Yleensä ajatellaan, että vaikka tieto lisää tuskaa, niin se myös antaa mahdollisuuden uudenlaiseen tulevaisuuteen ja toimintaan. Tutkimusten esille tuomia hyviä tai huonoja ennusteita ei pidä ottaa kohtalonomaisesti, vaan aina on muistettava, että jokainen on kuitenkin paljolti oman onnensa seppä. Se, miten on pystynyt työstämään oman elämänsä suvantoja ja karikoita, on tärkeimpiä tekijöitä elämässä onnistumiselle.

"Kun elämä hymyilee, älä unohda onnettomuutta; kun elät yltäkylläisyydessä, älä unohda kurjuutta." (Afrikkalainen sananlasku)

Tuula Väätäinen
sairaanhoitaja
Kh-jäsen Siilinjärvi (sd)
Savon sanomat/lukijain sanomat /kuokkavieraspalsta 16.5.98

---

Joulu -lasten juhla

20.12.1997

Ihan kynnyksellä on vuoden odotetuin juhla, ainakin monen lapsen mielestä. Mitä kaikkea tuohon joulun odotukseen sisältyneekään? Monta pitkää kirjettä on joulupukin pajaan lähtenyt. Monen odotukset ovat varmasti niin suuret ettei pukin pajasta tavara kertakaikkiaan riitä toiveita täyttämään. Jo aikaisin syksyllä on pienten ihmisten elämää hallinnut ja sanoisin jopa kahlinnut odotus joulupukin tulosta. Kilttinä olemista on vaadittu joka suunnalta, saattaa olla, että tavallinen ja oikeutettukin itku ja kiukku on pitänyt säilöä pieneen sydämeen, ettei vain pukki jättäisi lahjoja tuomatta. Kuinkahan moni meistä aikuisista jaksaisi monta kuukautta pitää mölyt mahassaan?

Jouluostoksilla on monet perheet juosseet viikkojen ajan. Niin mukavalta kuin se tuntuukin, että koko perheenä käydään jouluostoksilla, niin monelle pienelle ihmiselle hiki hatussa juostu kauppakierros on yhtä piinaa. Lasten väsyessä vanhemmat hermostuksissaan äyskivät ja läpsivät heitä ulkopuolisen silmin katsottuna aivan turhasta. Voi vain kuvitella, mitä tungokseen asti täynnä olevassa kaupassa lattianrajassa taapertava lapsi tuntee ja kokee. Ympäristö voi olla hyvinkin pelottava ja eksymisen uhka on aina olemassa. Useammat lapset ovat joskus kadottaneet vanhemman silmistään ja tietävät, miten ahdistava sellainen tunne on ja kun vielä tietää, että vanhemmat omassa hätäännyksessään ovat vihaisia.

Kunpa me aikuiset muistaisimme hiukan hiljentää askeleita ja vähentää kerralla toimitettavien asioiden määrää silloin kun perheen pienimmät ovat mukana. Yhtä lailla se tuntuu lapsista pahalta , kun sydän hakkaa, hiki valuu niskasta ja kädestä roikotetaan niin, että kyljet on krampissa.

Kun vihdoin on päästy jouluaattoon alkaa elämä rauhoittua. Pääsääntöisesti suomalaisten jouluaatto on ollut rauhallista ja monet tavalliset viikonloppuriidat jäävät riitelemättä. Joulurauha ja ihmisillä hyvä tahto on vielä aika laajalti ihmisten mielissä. Mutta aina on kuitenkin niitäkin tilanteita, jolloin perheen ihmissuhteet ovat siinä määrin sotkussa ja kireällä, ettei joulukaan tuo rauhaa tullessaan. Nuo tilanteet ovat varmasti niitä, joissa lapset kärisivät kaikkein eniten. Pieni ihminen ei voi ymmärtää sitä ristiriitaa, mikä on olemassa. Miksi kilttinä oleminen koskee vain lapsia?

Me aikuiset olemme vastuussa siitä, millaisen joulumielen lapsillemme luomme. Ja se joulumieli kyllä syntyy pitkin syksyä ja huipentuu jouluaattoon ja joulunpyhiin. Ei pelottelemalla, kiristämällä, lyömällä eikä riitelemällä, vaan kädestä kiinni pitämällä, syliin ottamalla ja asioita selittämällä. Sitähän me aikuisetkin toisiltamme toivomme.

"Pidä lastasi kädestä niin kauan kuin he sen sallivat." (I.Steinberg)

Tuula Väätäinen
Psykiatrian sairaanhoitaja
Kh-jäsen Siilinjärvi
Savon Sanomat/Lukijain palsta/ Kuokkavieras
20.12.1997

---

Lasten tuskaa

27.09.1997

Viime viikkoina on niin televisio kuin lehdistökin tuonut julki maailman lasten hätää. Lapsityövoiman käyttö ei todellakaan ole menneisyyttä. Mieli ei riitä kuvittelemaan kaikkia niitä tunteita, jotka ovat joskus risteilleet niiden pieniksi roboteiksi tehtaissa, jotka tuottavat tavaroita, joita me aikuiset ostamme. Lapset, jotka ovat eristetty muusta maailmasta, ovat tuskansa kanssa yksin.

Pohjois-Korean nälkää näkevät, itkevät pienokaiset nukahtavat päivä päivän jälkeen tyhjin vatsoin. Hyvin voivat, paistin äärestä lähteneet kuvaajat ja jutun tekijät yrittävät herättää maailman aikuiset huolehtimaan muustakin kuin omasta hyvin voinnista. Noilla lapsilla ei hätänä ole pelkästään ravinnon vaan myös aikuisen huolenpidon puute. Noiden molempien elintärkeiden elementtien puuttuminen kuihduttaa lapsen mielen ja ruumiin.

Lasten fyysinen ja psyykkinen käyttö aikuisen mielihalujen tyydyttämisessä on saanut aina vain laajempia mittasuhteita. Nyt Ruotsissa päiväkodissa ilmennyt pedofilia tapaus osoittaa, kuinka aikuisen häikäilemättömyys pienempää ja avuttomampaa kohtaan lisääntyy. On erinomaista, että lainkirjain kiristyy lapsiin kohdistuvassa pornossa. Koska aikuisen huolenpitoa ja kunnioitusta lasta, lapsen kasvua ja kehitystä kohtaan ei voida enää muulla tavoin taata, on lain ja tuomioistuimen tultava paremmin lasta turvaamaan.

Maailmassa tapahtuu jatkuvasti lasten ihmisoikeuksia loukkaavaa, johon ei monellakaan suomalaisella ole välitöntä mahdollisuutta puuttua. Vain avuttomuus ja ahdistus rinnassa joka iltaisia uutisia kuunnellessa ja katsellessa. Kuitenkin on paljon, mitä jokainen kansalainen voi tehdä, kun vain hiukan katselee lähiympäristöään. Tarjoa herkemmin apua lapsille ja lapsiperheille, puutu lasten liian rajuihin leikkeihin, joissa on kiusaamisen ja vahingon sattumisen ilmapiiri. Älä kurkista vaunuihin vain silloin, kun sieltä kuuluu rauhallinen tuhina tai tyytyväinen jokeltelu. Toki apua tarjotessasi on syytä kunnioittaa vanhempia, mutta ei kuitenkaan lapsen hyvinvoinnin kustannuksella.

Monesta aikuisesta on kauhistuttavaa ja erittäin epämiellyttävää olla jonkun toisen varassa ja armoilla, koska siinä helposti kadottaa oman itsellisyytensä ja tahdon. Tässä asemassa lapset ovat aina ja jatkuvasti. Meistä aikuisista riippuu, kuinka onnelliseksi tai onnettomaksi lasten elämä muodostuu. Tässä ei voi vierittää syytä yhteiskunnan harteille, koska tutkitun tiedon mukaan lapset kokevat kohtuutonta kurjuutta ja epäinhimillistä kohtelua kaikissa sosiaaliluokissa. Rahalla ja asemalla ei "osteta" sisäistettyä aikuisuutta ja vanhemmuutta.

Aikuisena ja vanhempana ei ole aina helppo olla, virheitä sattuu, mutta onneksi monet virheet voi korjata ja saada anteeksi. Mutta lapsia vahingoittava fyysinen ja psyykkinen hyväksikäyttö ei koskaan tule saamaan hyväksyntää, vaan se tulee entistä tiukemmin lakipykälin ja rangaistuksin pysähdyttää.

"Lapsen sielu on pyhä, ja kaiken mitä sille annetaan täytyy olla puhdasta." (J.G.Herden)

Tuula Väätäinen
psykiatrian sairaanhoitaja
KH-jäsen Siilinjärvi
Savon Sanomat 27.9.1997

---

Ihmisen velvollisuus hakea apua

05.07.1997

Viime viikkoina on SS palstoilla ollut runsaasti kirjoituksia ja kannanottoja masennuksesta ja perheväkivallasta. Sattuneet tapahtumat ovat olleet sysäyksenä asioiden voimakkaaseen esille ottamiseen. On hyvä, että näistä asioista puhutaan, mutta miksi usein vasta sitten kun jotakin on tapahtunut?

Liian usein kiihkeästi alkuun lähteneet asiat kuluttavat itse itsensä olemattomiin. Ihmisten energia kuluu nopeasti loppuun alkuinnostuksessa ja jälkisadon korjuu jää tekemättä. Nyt on kovasti peräänkuulutettu kansalaisaktiivisuutta / vapaaehtoistyötä masennuksen nujertamiseksi ja sitä kautta monien murheellisten asioiden toistumisen ehkäisemiseksi. Vapaaehtoisuudella, ihmisläheisyydellä ja toisista välittämisellä on suuri merkitys mielentasapainon säilymiselle. Ihmistä ei kertakaikkiaan ole luotu yksin olemaan, ei henkisesti eikä fyysisesti.

Kuitenkin monimutkaiset, vakavat mielen masennukset ja perheristiriidat selvitäkseen usein tarvitsevat asioihin perehtyneen, objektiivisen ammattinsa osaavan ihmisen. Auttajan, jolla itsellään ei ole sillä hetkellä selvittämättömiä samankaltaisia asioita mielessään. Ihmisen, joka sitoutuu alusta loppuun kulkemaan ongelmissa olevan ihmisen / perheen rinnalla. Ammattilaisen, joka uskaltaa ottaa esille nekin asiat, joita asianomaiset itse karttavat ja pelkäävät. Kun on kyse vakavasta mielenmasennuksesta, ei hoitamisessa ole kyse harrastuksesta, jota tehdään silloin, kun se itselle sattuu sopimaan.

Suomen lakiin tuli avioeron saamiseen ja hakemisen suhteen muutoksia vuosia sitten. Silloin eron saamista ns. helpotettiin. Syyllistä eroon ei enää tarvinnut todeta, mikä oli mielestäni hyvä muutos. Sen sijaan huonoa oli, että poistui velvollisuus pari / perhekeskusteluihin ennen eron myöntämistä. Usein tuntuu siltä, että ihmiset hakevat / päätyvät eroon tilanteissa, joita ei ole selvittänyt itselleen eikä toiselle. Varsinkin silloin, jos perheessä on lapsia, puhumattomat erot komplisoivat lasten tapaamiseen ja huoltoon liittyviä sopimuksia. Vanhemmat liian usein riitelevät ja kostavat toisilleen lastensa kautta selvittämättömät asiansa.

Monesti on niin, että eroa hakeva puoliso on vaisumpi lähtemään tilanteen selvittelyyn, peläten tehdyn päätöksen manipulointia / mitätöintiä. Ammattinsa osaavan auttajan tehtävä ei ole puolisoiden päätösten muotoileminen eikä muuttaminen. Hänen tehtävänsä ei myöskään ole olla kummankaan puolella, joka joskus voi olla jommankumman osapuolen vaikea hyväksyä.

Olen vakuuttunut, että monet traumaattiset erot ja perheväkivallat voidaan ehkäistä puhumalla ja apua hakemalla. Tuntemuksille ja ajatuksille on monesti löydettävissä ymmärrystä ja helpotusta, mutta tehdyille henkisille ja fyysisille väkivallanteoille ei, vaan jokainen kantaa itse vastuun tekemisistään elämänsä loppuun saakka. Jo vuosia perheterapeuttina työskennelleenä tiedän, että umpikujaltakin tuntuvasta tilanteesta voi selvitä ilman uusia traumoja. Pitäisinkin tärkeänä, että perheiden ja parien hoitoon yhteiskunta tulisi mukaan samanlaisella taloudellisella panostuksella kuin yksilöhoitoihin KELA:n tukea antamalla.

Kriisien velloessa omassa elämässä ja ympärillä on hyvä muistaa, etteivät ne koskaan ole yhden ihmisen itsekseen aiheuttamia vaan monien asioiden ja ihmisten kokoon keittämiä. Mikä toisaalta mutkistaa niitä, mutta toisaalta antaa useampia mahdollisuuksia ja väyliä selvitä sotkuisesta tilanteesta.

"Ei riitä, että elämä tilitetään kuolemaan saakka. Meidän teoillamme on seuraukset, jotka vaikuttavat kuolemamme jälkeenkin." (Maria Jotuni)

Tuula Väätäinen
psykiatrian sairaanhoitaja
Kh-jäsen Siilinjärvi
Savon Sanomat / Kuokkavieras 5.7.1997

---

Mannaa sielulle

31.05.1997

Bravo, piispa Wille Riekkinen !

Olen varmasti lukenut jokaisen piispa Riekkisestä kirjoitetun julkaisun lehdistä, mitä käsiini on sattunut. En siksi, että kuuluisin erityisen uskonnolliseen joukkoon, vaan siksi, että kirkkomme ja seurakunnat ovat jo pitkään kipeästi kaivanneet kaltaistanne ajattelijaa ja ravistelijaa.

Kun viime vuosien laman kourissa on monet kunnat tehneet miinusmerkkistä tilinpäätöstä tai ovat muuten karsineet palvelutuotantoa, niin useat seurakunnat ovat tehneet sijoituksia (ostavat maita ja mantuja). Enkä ole vielä nähnyt yhtään kirjoitusta miinukselle tehdystä seurakunnan tilinpäätöksestä. Olisiko aivan aiheellista päätellä, että seurakunnilla olisi todellista varaa tulla yhteisiin talkoisiin tasaamaan hyvinvointia? Vai onko kirkosta tullut liikelaitos, jonka ylätavoite on tuottaa voittoa ja maksimoida omaisuutensa määrä?

Sunnuntain 25.5.97 SS kerrottiin mietteistänne kirkon ja nuorten suhteista. Totesitte, ettei jokaista nuorisotyöhön laitettua markkaa pidä kyylätä, niin sitä pitää. Voisi vielä jatkaa, ettei jokaista markkaa kerhotoiminnassa ja vanhustyössä pidä kyylätä. Koska lapset ja nuoret ovat niin kirkon kuin koko maailman tulevaisuus, asia on juuri niin kuin totesitte, ilman nuoria voi kirkko pistää pillinsä pussiin. Toisaalta taas ne, jotka nyt ovat vanhuksia, ovat kerran olleet nuoria ja siten olemassaolollaan mahdollistaneet seurakuntien olemassa olon, ei heitäkään pidä unohtaa. Useat vanhukset pitävät kirkkoa, seurakuntaa, Raamattua ja Jumalaa viimeisenä turvan ja lohdun lähteenä, vastaako kirkko tämän päivän heidän hätäänsä?

Kuulutitte maallikkojen aktivoimista kirkon toimintaan mukaan. Onko kuitenkin niin, että tällä hetkellä kirkon toiminta on maallisempaa kuin maallikkojen elämä, siksi se vierastuttaa? Ne, mitkä tavalliselle tallaajalle ovat selkeästi tiedossa, on kirkon keräämät verot, Jumalanpalveluksessa kerättävä kolehti, seurakuntasalien vuokrat, virkatodistuksesta perittävä maksu, hautapaikka- , haudankaivuu ja haudantäyttö maksu sekä lukuisien pappien saarnat, jotka eivät tule lähelle kuulijaansa. Ehkä tähän rinnalle olisi syyttä tuoda muutakin, hieman antavampaa motivaation lähdettä.

Kysymykseen, miltä tuntuu olla piispa, vastaatte mm. kuin nudistileirillä olevalla itikalla, siltä varmaan tuntuu myös monesta seurakuntalaisesta katselleessaan kirkkoon päin. Ihmisen pienuus ja vähäpätöisyys monesti korostuu kirkollisen kulttuurin omaksumaa "glamouria" katsellessa. Kyllä se vaan niin on, että tehtävästään vieraantuneet, "vieraan kielen" omaksuneet vanhemmat menettävät ennen pitkään lapsensa, se pitää kirkonkin muistaa.

Toivon sydämestäni, että lisää "piispa Riekkisiä" ilmaantuu seutukunnallemme yhdistämään kirkollista ja maallista elämää. Toivon tätä siitäkin syystä, että voisin vilpittömin mielin liittää myös tulevan perheenjäsenemme seurakuntaan.

"Jokainen uskonto, mikä tekee ihmisen synkäksi, on väärä." (Gerhart Hauptmann)

Tuula Väätäinen (sd)
Psykiatrian sairaanhoitaja
KH-jäsen (Siilinjärvi)
Savon Sanomat / Kuokkavieras palsta / Tuula Väätäinen

---

Aasin selkä

08.05.1997

Viime kuukausina on julkisuudessa puhuttu ja kirjoitettu runsaasti lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Lastemme tulevaisuudesta onkin syytä olla huolissaan, sillä yhä useampi on vailla riittävää turvaverkkoa ja yhä useamman vanhemman vanhemmuus on kadoksissa.

Siksi onkin erinomainen asia, että Mannerheimin Lastensuojeluliitto on lähtenyt valtakunnallisen äitiyshuollon rinnalle kehittämään isille tarkoitettua valmennusta. Kun nyt yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen olen uudelleen perehtynyt äitiysvalmennukseen henkilökohtaisesti ja keskustellut useiden muiden naisten kanssa, olen MLL:n aloitteesta iloinen. En siksi, että isät olisivat "vajavaisempia" kuin tulevat äidit vanhemmuuteen, vaan siksi että perinteinen äitiysvalmennus pohjautuu pääsääntöisesti vain äidin ja vauvan tarpeet huomioon ottavaksi.

Olen vakuuttunut siitä, että tulevan perheenlisäyksen tulo on molemmille vanhemmille uutta ja monia tunteita herättävää. Ei voi ajatella, että vain äiti tuntee pelkoa, ahdistusta, kipua ja epävarmuutta. Luulen, että vielä tässä ajassa ei riittävästi ole annettu isille mahdollisuutta tuoda esille omia ajatuksiaan. On kohtuutonta, että tilanteessa, joka on molemmille mahdollisesti uusi ja outo, on isän oltava rauhallinen, tukeva ja "mölyt" mahassaan pitävä? Äitejä kannustetaan reippaasti tuomaan esille olotilan aiheuttamat "vaivat" ja ajatukset, joita isien täytyisi ymmärtää. Ymmärrän, että ollaan haluttu pois niistä ajoista, jolloin raskauden ja synnytyksen epämukavuuksista ei saanut edes puhua. Mutta ei liene kenenkään etu, että siirrytään äärilaidasta toiseen.

Tiukoissa tilanteissa ihmisillä on usein tapana reagoida rajummin kuin tilanne ehkä vaatisi. Siksi en näe kovin tarpeellisena liiallisesti kannustaa synnyttämään meneviä naisia, mahdollisesti itselle vieraaseenkin, rajattomaan tunteiden purkaukseen. On nimittäin syytä muistaa, että mahdollisesti synnytyksessä mukana oleva isä on vähintään yhtä tiukoilla, ja on kohtuutonta "kuormittaa aasia enemmän kuin selkä kestää". Voi myös olla, että alkuun päästyään tulee sanottua sellaisiakin arviointeja, syytöksiä, joita ei ole tarkoittanut, mutta joista voi myöhemmin muodostua parisuhteelle todellisia koetinkiviä. On hyvä tiedostaa, että vauvan syntyminen on vain yksi jakso toivottavasti pitkässä elämässä ja parisuhteessa, vähättelemättä ollenkaan sen ainutkertaisuutta.

Toivottavasti vielä tulevaisuudessa voidaan yhdistää perhevalmennus siten, että molemmilla on mahdollisuus yhdessä saada tarvitsemansa tieto, tuki ja tasavertainen lupa tunteidensa julkituomiseen. Siten, että molemminpuolinen kunnioitus on mahdollista säilyttää tai saavuttaa. Äitiys ja isyys ovat molemmat "sankaritarinan" arvoisia suorituksia ja muodostuvat vain määrätietoisen ponnistuksen tuloksena. Vanhemmuuden huonous tai hyvyys ei koskaan ole toisen syy tai ansio, vaan yhteisen "yrityksen" tuotos.

Ansaittua äitienpäivää kaikille äideille ja isille!!!

"Minä pyydän: pyydä minua.
Minä tarvitsen: tarvitse minua.
Anna minulle lahja: ota minut lahjana.
Ota minulta lahja: otan lahjana sinut."
(Lassi Nummi)

Valpas 8.5.1997/ Tuula Väätäinen / Siilinjärvi

---

Lasten tähden

05.12.1996

Juhlimme huomenna itsenäisyyttämme, päivää, joka aikoinaan merkitsi vapautta ja turvallisuutta koko Suomen kansalle. Maailma ja yhteiskunta on muuttunut vuosikymmenien saatossa yhä kummallisempaan ja turvattomampaan suuntaan. Kuluneen vuoden aikana on maailmalta, hyvin läheltäkin paljastunut raakoja ihmisoikeuksien loukkauksia. Erityisesti lapsiin kohdistuneet raakuudet niin sodan kuin rauhan maissa ovat syvästi järkyttäneet ihmisten mieliä.

Lapset ovat joutuneet aikuisten ihmisten hyväksikäytön, henkisen ja ruumiillisen raakuuden kohteiksi. Lukuisat pedofiliatapaukset, katulapsien teloitukset, lasten- ja nuorten hälyttävästi lisääntynyt päihteiden käyttö on noussut yhä useammin median otsikoihin. Tähän asti liian moni vanhempi on sulkenut korvansa ja kääntänyt katseensa tapahtuneista ajatellen, ettei ne koske minua, perhettäni eikä lapsiani.

Ihmisten mielistä ja sydämistä on kadonnut huolenpito ja lähimmäisen rakkaus. Ihmiselämän kunnioitus, toisen ruumiin ja sielun koskemattomuus ovat alkaneet olla vieraita käsitteitä yhä useammalle. Vastuu omista, puhumattakaan naapureiden, asioista ja tekemisistä on kärsinyt inflaation. On muotia hokea, että kaikki vastatkoon ja huolehtikoon omistaan, kenenkään siihen puuttumatta. Mielestäni juuri tämän kaltainen suhtautuminen on mahdollistanut monet mielelle käsittämättömät teot, jotka ovat kohdistuneet lapsiin ja nuoriin.

Ankeat sosiaaliset ja taloudelliset ajat ovat ahdistaneet miljoonien ihmisten elämän henkisesti romahduksen partaalle. Monia yhteiskunnallisia ilmiöitä pyritään ymmärtämään ihmisten elämänkurjuuden kautta. On kuitenkin syytä muistaa, ettei minkäänlainen sosiaalinen ja taloudellinen kurjuus anna oikeutta toisen ihmisen mielen ja ruumiin loukkaukseen. Erityisesti lapsiin kohdistuneet raakuudet eivät saa minkäänlaiselta oikeudelta ymmärrystä, hyväksynnästä puhumattakaan. Kenelläkään ei ole oikeutta puolustaa tekojaan oman elämänsä kurjuuteen vedoten.

Maailma muuttuu vai siihen puuttumalla usealta ei taholta. Ei riitä, että viranomaiset tekevät työtä toimivaltansa puitteissa, vaan jokaisen kansalaisen on herättävä puolustamaan elämää lapsissa. Jokaisen on syytä tehdä ilmoitus viranomaisille havaitessaan lapsiin kohdistuvaa ihmisoikeuksien loukkausta, välipitämättömyyttä tai lasten huollon laiminlyöntiä, mikäli muilla keinoin ei ole saanut tapahtumaa loppumaan. On muistettava, että luulo lapsen mukautumisesta tilanteeseen kuin tilanteeseen on vailla minkäänlaista totuuspohjaa. Sillä vauriot lasten mielissä ovat useasti laaja-alaisia ja valitettavasti liian usein myös korjaamattomia.

Aikuiset, olkaamme rohkeita ja hoitakaamme meille kuuluva osuus kaikkien lasten hyvinvoinnista. Vain siten voimme katsoa itsemme peilistä tulevinakin vuosina.

"Ainoa tapa, jolla voimme rakastaa toisiamme, on tehdä yhdessä hyviä tekoja. " (Italo Calvino )

Tuula Riikonen
Valpas 5.12.1996

---

Laadukasta avohoitoa on olemassa

01.10.1996

Viime viikkoina on useilta eri tahoilta kiinnitetty huomiota psykiatristen potilaiden avohoidon riittämättömyyteen ja oltu huolissaan potilaiden heitteille joutumisesta. Keskustelun aihe ja sisällöt ovat olleet erittäin aiheellisia ja ainoastaan avoimesti puhumalla saadaan muutoksia aikaan.

Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että olemassa olevilla resursseilla tehdään monin paikoin hyvin laadukasta ja tuloksellista työtä, ainut ongelma on se, ettei hoitoa ja palvelua riitä kaikille.

Kuopiossa aloitti psykoosien (realiteettitajun pettäminen) hoitoon erityisesti paneutunut moniammatillinen työryhmä toimintansa kymmenen vuotta sitten ensimmäisenä Suomessa. Työryhmän tarkoitus oli, ja on vielä tänäkin päivänä, tarjota potilaille ja heidän omaisilleen mahdollisuus selvitä avohoidossa tiiviin hoidon turvin elämää monin tavoin vaikeuttavasta psyykkisestä sairastumisesta. Kun aikaisemmin vastaavanlaisissa tapauksissa automaattisesti jouduttiin sairaalaan, voitiin nyt jatkaa elämistä tutussa ympäristössä läheisten kanssa. Näinä kymmenenä vuotena erityistyöryhmä on saanut pysyvän tilan psykiatrisen avohoidon yhtenä tärkeimmistä tukipilareista.

Erityistyöryhmiä on ollut toiminnassa välillä kaksikin, mutta kun osa erikoissairaanhoidon työntekijöistä siirtyi psykososiaalisiin työryhmiin Kuopion kaupungin palvelukseen, toinen ryhmistä lakkautui resurssien vähetessä. Nyt, kymmenen vuotta ensimmäisen ryhmän aloittamisen jälkeen on Kuopion Psykiatrian aluekeskus siirtänyt resursseja erityistyöryhmä toimintaan ja toinen ryhmä on aloittanut työnsä. On aivan selvää, että nopeasti reagoiva riittävät resurssit omaava avohoito on vaihtoehto sairaalahoidolle. Vaikkakin aina tulee olemaan niitä tilanteita, joissa sairaalahoito on välttämätön ja väistämätön. Tästä syystä molemmat sektorit on pidettävä nykyistä paremmin toimintakykyisenä.

Erityistyöryhmän hyvin tärkeänä toiminta-ajatuksena on ollut päästä yhteiseen tilanteeseen, yhteiselle aaltopituudelle avoimeen vuorovaikutukseen potilaiden, heidän läheistensä ja työntekijöiden kesken.

Se on vaatinut työntekijöiltä nöyrtymistä sen edessä, ettei ole kahta samanlaista tapausta, eikä ole juurikaan valmiita reseptejä tilanteiden ratkomisessa. On vain aina uusia ja uusia ihmisiä omine elämäntarinoineen, onnellisuuksineen ja murheineen. Itse asiassa juuri tämä onkin tehnyt työn mielekkääksi ja pitänyt yllä uudistumisen ja kehittymisen olemassaolon mahdollisuutta. Vuosien myötä on työryhmän jäsenet uskaltautuneet enemmän ja enemmän olemaan ihmisinä paikalla vailla häiritsevää ammatillista kuorta, ilman että ammatillinen vastuu hoitotilanteesta olisi kadonnut.

Omaisten ja läheisten hoitoon mukaan pyytäminen on monesti välttämätöntä, ja sitä tarpeellisemmaksi se tulee, mitä vaikeammasta psyykkisestä sairastumisesta on kyse. Onnistuakseen avohoito / sairaalahoito vaatii tuekseen laajan tukiverkon, joka täytyy jokaisen potilaan kohdalla erikseen kartoittaa ja saattaa toimimaan. Toivoisinkin, että nykyistä rohkeammin omaiset myös itse toisivat halunsa tulla mukaan ja vaatisivat tilaa tulla kuulluiksi.

Työskenneltyäni yhdeksän vuotta Kuopion erityistyöryhmässä ja siirtyessäni toisiin tehtäviin haluan onnitella 10 vuotta kestäneestä toiminnasta ja samalla toivon työryhmän toimintamallin saavan uutta voimaa lisätyistä resursseista. Mahdollistaen yhä useammalle kokemuksen onnistuneesta oman elämän hallintaan saamisesta vaikeuksista huolimatta.

"Niin kuin aalto uittaa aallon
yli valtameren,
niin selviydymme mekin
toinen toisiamme tukien."
(Risto Rasa )

Tuula Riikonen
psykiatrian sairaanhoitaja
perheterapeutti

---

Vauvan ja perheen psyykkinen hyvinvointi

28.03.1996

KYS:n synnytysosaston lakkauttamisen vaikutukset tulevat olemaan hyvin moninaiset, joista onkin julkisesti kiitettävästi keskusteltu. Mielestäni on tärkeää asiaa koskevassa keskustelussa painottaa äitien psyykkisen hyvinvoinnin tukemisen tarvetta erityisesti juuri synnytyksen jälkeisinä päivinä. Synnytysosaston yleinen ilmapiiri voi vaihdella hyvinkin paljon riippuen siitä, kuinka kiireistä tai tavallisuudesta poikkeavaa synnyttäjien ja lasten keskuudessa tapahtuu. Mitä tiukempaan synnyttäneet äidit lapsineen pakataan, sitä ahdistavammaksi voi tilanne tulla niiden äitien kohdalla, joilla on psyykkisiä vaikeuksia äidiksi ja vanhemmaksi tulemisessa.

Äidiksi tuleminen ja synnyttäminen on useille naisille todellisen muutoksen paikka, samoin kuin on monelle nuorelle miehelle armeijaan meno ja myös isäksi pääseminen. Erittäin monen äidin synnytyksen jälkeinen masennus / psykoosi (todellisuudentajun pettäminen) on vältetty sillä, että henkilökunnalla on ollut kahdenkeskistä aikaa synnyttäneelle, on ollut riittävästi intimiteetin suojaavaa tilaa sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen ja isien / läheisten on ollut mahdollista olla äidin ja vauvan kanssa.

Ne äidit, jotka ovat sairastuneet masennukseen ja psykoosiin, ovat joutuneet painiskelemaan oman sisäisen hätänsä lisäksi osastolla muille äideille ja lapsille tapahtuneiden pulmien kanssa. Synnyttänyt äiti on hyvin herkkä "imemään" ympäristössä olevaa hätää, kärsimystä ja jopa surua, sillä kuolemakaan ei ole vieras ilmiö niinkin elämää pursuavassa yksikössä kuin synnytysosastolla.

Harvoin masennukseen vaipuvalla äidillä itsellään on riittävästi voimia hahmottaa, mitä on tapahtumassa, vaan tilanteessa tarvitaan läheisten ja henkilökunnan aktiivista seurantaa ja ottautumista. On oltava riittävästi tilaan, myös fyysistä, jotta nämä äidit ja heidän tarpeensa tulisivat huomioiduksi. On otettava huomioon myös se, ettei ole aina kovin helppo joutua opetettavaksi niinkin "itsestään selvänä" pidetyssä tapahtumassa kuin äidiksi tulemisessa ja lapsen imettämisessä. Varsinkin, jos se tapahtuu kylkikyljessä toisen synnyttäneen kanssa. Huonommuuden tunne hiipii hyvin helposti usein epävarman ja pelokkaan mielen sopukoihin.

Synnytysosaston paikkojen vähentyessä tullaan mielestäni ilman muuta tilanteeseen, jossa sairaalassa oloaika kutistuu minimiin, mikä varmaan usean synnyttäneen kohdalla ei aiheuta vakavampaa hämminkiä. Varsinkin, jos he ovat selvinneet synnytyksestä ilman komplikaatioita, heillä on kotonaan saatavilla riittävästi apua ja lapsi ei ole kovin itkeskelevä. Ongelmia tulee silloin, kun tilanahtaus alkaa määritellä hoidon tarpeen synnytyksen jälkeen. On täysin mahdollista, että itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi tuntevat äidit eivät uskalla vaatia itselleen lisäaikaa. Puhumattakaan niistä äideistä, joiden ahdistus on kasvanut jo niin isoksi, ettei tiedä missä mennään ja mitä voisi vaatia. On myös hyvin todennäköistä, että tilanahtauden tuoma tiivis tunnelma hämärtää myös henkilökunnan mahdollisuuksia hahmottaa itse kunkin synnyttäjän todellista tilannetta, koska rauhalliseen ja kuulevaan vuorovaikutukseen potilaiden kanssa ei ole paikkaa.

Luulen, että tiivis tunnelma tuo omat ongelmansa myös isille, monelle lapsen syntyminen ja alkuvaiheen hoitaminen on tuntemattomampi asia kuin äideille. Tähän asti isät ovat saaneet henkilökohtaista tukea omalle hämmennykselleen perhehuoneissa. Perhehuoneet ovat olleet tärkeitä myös siksi, että jotkut isistä ylipäätään ovat uskaltaneet koskea jälkikasvuunsa ja antaneet sitäkin kautta äidille varmuutta siitä, että vauvan kanssa pärjätään myös kotona.

Maailma elää vieläkin vahvojen ja pärjäävien ehdoilla, siitä emme näytä pääsevän mihinkään. Entistä vähemmän näytetään vaivautuvan ajattelemaan miten hitaammat, heikommat tai erityistä tukea tarvitsevat keskuudessamme pärjäävät. Lapsen kehitykselle on erityisen tärkeitä ensimmäiset elinvuodet ja siitä syystä raskaana olevien ja synnyttäneiden äitien fyysiseen ja erityisesti psyykkiseen hyvinvointiin on kiinnitettävä huomiota. Etteivät raskauden ja synnytyksen aikana koetut psyykkistä tasapainoa horjuttaneet kokemukset ja tuntemukset seuraisi läpielämän vaikeuttaen tulevia synnytyksiä, estäen uudet raskaudet ja tuottaen epävarmuutta lapsen kasvulle ja kehitykselle.

Väärinymmärryksen välttämiseksi haluan sanoa, ettei kirjoituksessani ole kyse demonstraatiosta, vaan se pohjautuu omaan kokemukseen äitinä, sairaanhoitajan näkökulmaan työskennellessäni synnytysosastolla ja kokemukseen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta / psykoosista kärsineiden äitien kriisihoidosta ja psykoterapiasta.

Tuula Riikonen
psykiatrian sairaanhoitaja/psykoterapeutti
Kuopion psykiatrian poliklinikka
Julkaistu: Savon Sanomat 28.03.1996

---

Oman elämänhistorian tärkeys

30.09.1993

Yleensä pidetään huolta siitä, että ihminen tietää oman maan ja maailman historiasta riittävästi, jotta hän pystyisi suhteuttamaan monia asioita tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Valitettavan usein on kuitenkin niin, etteivät ihmiset tunne omaa historiaansa, puhumattakaan perheensä historiasta, riittävästi ymmärtääkseen omaa ja läheisten elämää. Näyttää siltä, että varsinkin vaikeiden asioiden kertominen on ylivoimaista ja ajatellaan, että kun on poissa silmistä poissa mielistä.

Hyvin usein on törmännyt siihen, että esim. avioerolapset eivät tiedä toisesta vanhemmastaan juuri mitään, eivät aina edes nimeä. On sanomattakin selvää, että tällöin lapsen huoltaja on itseään säästääkseen jättänyt kertomatta tapahtuneita asioita lapselleen. On ymmärrettävää, että ikävät asiat me kaikki mielellään suljemme pois mielestä. Mutta on samalla muistettava, että on kuitenkin saamalla kyse toisesta "puolikkaasta" lapsen historiassa. Voisi melkein verrata, mitä tapahtuisi, jos puolesta maapallolla olevasta elämästä emme tietäisi mitään.

Tietysti on niin, että monesti oman historiansa kuuleminen on myös tuskallista ja tuo pettymyksiä. On kuitenkin pahempi olla epätietoisuudessa, jolloin väärät kuvitelmat, olivatpa ne hyviä tai huonoja, vääristävät tätä hetkeä ja tulevaisuutta.

Monesti myös "ehjät" perheet vaalivat salaisuuksia ja myyttejä, jotka koetaan vaikeina, häpeällisinä ja ahdistavina. On tavallista, että epäonnistumisista, itsemurhista, alkoholismista, uskottomuudesta, abortista, avioeroista, psyykkisistä sairauksista jne. ei puhuta. Asiat, jotka pidetään salassa tavallisesti, sisältävät syyttelyä ja syyllisyyttä, katkeruutta ja pettymystä. Pelätään asioista puhumisen lisäävän niiden uusiutumisriskiä. Kuitenkin tavallisesti ajatellaan, että ihminen voi oppia erehdyksenkin kautta, mutta kuinka voi oppia, jos ei tiedä, mitä pitäisi varoa tai oppia ymmärtämään uudella tavalla.

Monesti vanhemmat yrittävät kiertoteitse kasvattaa ja opettaa lapsiaan karttamaan ne karikot, jotka he itse ovat kokeneet vaikeina. "Älä ota juoppoa miestä", "Älä anna piestä itseäsi äläkä lapsia", "Älä milloinkaan ota liikkuvaista vaimoa tai miestä". Tai muuten ylenmääräinen huolehtiminen, jota on vaikea nuoren ymmärtää, se voi tuntua epäluuloisuudelta tai luottamuksen puutteelta vanhemman puolelta. Monesti vanhempien oman elämän kokemusten vaikeus voi näkyä kyvyttömyytenä huolehtia ja rajata lastensa elämää oikealla tavalla. Se voi ilmetä välinpitämättömyytenä tai liiallisena kurina, jotka ovat molemmat hyvin tuhoisia lapsen ja nuoren kannalta. Usein riittävä tieto omasta ja läheisten taustasta auttaa ymmärtämään syntyneitä tilanteita ja sitä kautta etsimään uusia ja parempia teitä hyvän lopputuloksen saavuttamisessa.

Tavallisesti myös puhutut asiat saavat erilaisen muodon ja merkityksen kuin salassa ja monien verhojen takana piilossa olevat tapahtumat. Usein ihmiset joutuessaan tässä hetkessä psyykkisten voimavarojensa äärilaidalle joutuvat väistämättä pohtimaan itseään ja menneisyyttään. Sitä vaikeampi on selvittää nyt syntyneet ongelmat, mitä enemmän on kysymysmerkkejä ja epätietoisuutta historiassa. Sillä ihminen on itsessään ja elämässään jatkumo, niin kuin tarina ei voi olla tarina ilman alkua tai loppua puhumattakaan niiden väliin sijoittuvista tapahtumista.

Tuula Riikonen
VALPAS

---

Aikuisten vastuu lapsista?

21.01.1993

Yhä useammat avio- tai avoliitossa elävät puolisot päätyvät eroon. Kun liitossa ilmenee ongelmia ja ristiriitoja, on tasan neljä vaihtoehtoa. Jatkaa riitaista liittoa tai selvitellä syntyneet sotkut ja elää entistä parempaa perhe-elämää. Erota katkerasti riidellen ja vihassa toista kohtaan tai erota sovussa selvitellen ristiriidat, pyytäen ja antaen anteeksi.

Näyttää siltä, että useimmiten "mieluummin" eletään riidassa tai erotaan riidellen kuin sovussa. Vaatii erittäin paljon kypsyyttä ja voimia selvitellä omia ja toisten sotkuja. Riitaisissa liitoissa ja eroissa lapset kärsivät kaikkein eniten. He joutuvat poikkeuksetta lojaliteettiristiriitaan vanhempiensa välissä.

On tavallisilta, että vanhemmat kilpailevat lastensa suosiosta. He epäilevät toisiaan juonittelusta lasten välityksellä. "Urkkivat" lasten kautta toistensa asioita eron jälkeen. Tulkitsevat esim. lasten kiukkuisuutta, heidän palattuaan toisen vanhemman luota, epäonnistuneen tapaamisen merkkinä. Vaikka olisikin syytä ymmärtää lasten pahaa oloa heidän eläessä vanhempiensa välissä.

Monesti on niin, että lapset eivät tunne voivansa iloita toisesta vanhemmastaan ollessaan toisen luona. Koska vanhempi voi tulkita sen siten, että lapsi välittääkin toisesta enemmän kuin hänestä. Lapsille ovat hyvin vaikeita erotilanteet, joissa muka lasta kuunnellen hänet "pakotetaan" valitsemaan kumman vanhemman luokse hän haluaa jäädä. Usein kuitenkin monella eri tavalla annetaan lapsen ymmärtää, että jos valitset tuon toisen on se loukkaus toista kohtaan, jolloin voi joutua toisen vanhemman hylkäämäksi.

Tuntuu siltä, että monesti lasten kautta kostetaan, rangaistaan ja kidutetaan näkemättä, että lasten elämästä tulee "helvetti". Ollaan kypsymättömiä vanhempina ja aikuisina. Hyvin usein perustellaan päätöksiä lasten parhaaksi, mutta sivusta on monesti nähtävissä, että lasten hyvinvoinnin kannalta päätöksillä ei ole mitään tekemistä. Historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka jopa julmuudella ajetaan hyvää asiaa. Niin Hitlerkin aikoinaan sanoi juutalaisista puhdistamisen olevan Saksan ja arjalaisen rodun etu. Kun tosiasiassa oli kyse hänen omista selvittämättömistä ongelmistaan ja sairaalloisesta suhtautumistaan ulkoiseen maailmaan.

Aivan oma lukunsa on ne perheongelmat, joissa pääasiassa lapset ovat pahoinpitelyn, joko henkisen tai ruumiillisen, kohteena. Myös lasten hyväksikäyttö seksuaalisesti on yleisempää kuin luullaan. Ne ovat tilanteita, joihin ei ole helppo puuttua, ei perheen sisältä eikä ulkopuolelta. Lastensuojelulaki velvoittaa kaikkia kansalaisia ilmoittamaan lapsiin kohdistuvasta väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Ilmoittamisen voi tehdä nimettömänä sosiaaliviranomaisille. Myös terveydenhuoltohenkilöstöllä on velvollisuus ilmoittaa vaitiolovelvollisuudestaan huolimatta, lastensuojelulaki on vaitiolo-velvollisuuden yläpuolella.

Onnellisia ne lapset, joiden vanhemmat ovat pystyneet ratkomaan ongelmansa puhumalla, pitämällä tiukasti kiinni omasta vastuustaan lastensa vanhempina. Tällöin erostakin huolimatta lapsilla on molemmat vanhemmat, joista he voivat avoimesti olla ylpeitä ja onnellisia.

Tuula Riikonen
Valpas

---

Aikuisten vastuu lapsista?

21.01.1993

Yhä useammat avio- tai avoliitossa elävät puolisot päätyvät eroon. Kun liitossa ilmenee ongelmia ja ristiriitoja, on tasan neljä vaihtoehtoa. Jatkaa riitaista liittoa tai selvitellä syntyneet sotkut ja elää entistä parempaa perhe-elämää. Erota katkerasti riidellen ja vihassa toista kohtaan tai erota sovussa selvitellen ristiriidat, pyytäen ja antaen anteeksi.

Näyttää siltä, että useimmiten "mieluummin" eletään riidassa tai erotaan riidellen kuin sovussa. Vaatii erittäin paljon kypsyyttä ja voimia selvitellä omia ja toisten sotkuja. Riitaisissa liitoissa ja eroissa lapset kärsivät kaikkein eniten. He joutuvat poikkeuksetta lojaliteettiristiriitaan vanhempiensa välissä.

On tavallisilta, että vanhemmat kilpailevat lastensa suosiosta. He epäilevät toisiaan juonittelusta lasten välityksellä. "Urkkivat" lasten kautta toistensa asioita eron jälkeen. Tulkitsevat esim. lasten kiukkuisuutta, heidän palattuaan toisen vanhemman luota, epäonnistuneen tapaamisen merkkinä. Vaikka olisikin syytä ymmärtää lasten pahaa oloa heidän eläessä vanhempiensa välissä.

Monesti on niin, että lapset eivät tunne voivansa iloita toisesta vanhemmastaan ollessaan toisen luona. Koska vanhempi voi tulkita sen siten, että lapsi välittääkin toisesta enemmän kuin hänestä. Lapsille ovat hyvin vaikeita erotilanteet, joissa muka lasta kuunnellen hänet "pakotetaan" valitsemaan kumman vanhemman luokse hän haluaa jäädä. Usein kuitenkin monella eri tavalla annetaan lapsen ymmärtää, että jos valitset tuon toisen on se loukkaus toista kohtaan, jolloin voi joutua toisen vanhemman hylkäämäksi.

Tuntuu siltä, että monesti lasten kautta kostetaan, rangaistaan ja kidutetaan näkemättä, että lasten elämästä tulee "helvetti". Ollaan kypsymättömiä vanhempina ja aikuisina. Hyvin usein perustellaan päätöksiä lasten parhaaksi, mutta sivusta on monesti nähtävissä, että lasten hyvinvoinnin kannalta päätöksillä ei ole mitään tekemistä. Historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka jopa julmuudella ajetaan hyvää asiaa. Niin Hitlerkin aikoinaan sanoi juutalaisista puhdistamisen olevan Saksan ja arjalaisen rodun etu. Kun tosiasiassa oli kyse hänen omista selvittämättömistä ongelmistaan ja sairaalloisesta suhtautumistaan ulkoiseen maailmaan.

Aivan oma lukunsa on ne perheongelmat, joissa pääasiassa lapset ovat pahoinpitelyn, joko henkisen tai ruumiillisen, kohteena. Myös lasten hyväksikäyttö seksuaalisesti on yleisempää kuin luullaan. Ne ovat tilanteita, joihin ei ole helppo puuttua, ei perheen sisältä eikä ulkopuolelta. Lastensuojelulaki velvoittaa kaikkia kansalaisia ilmoittamaan lapsiin kohdistuvasta väkivallasta tai hyväksikäytöstä. Ilmoittamisen voi tehdä nimettömänä sosiaaliviranomaisille. Myös terveydenhuoltohenkilöstöllä on velvollisuus ilmoittaa vaitiolovelvollisuudestaan huolimatta, lastensuojelulaki on vaitiolo-velvollisuuden yläpuolella.

Onnellisia ne lapset, joiden vanhemmat ovat pystyneet ratkomaan ongelmansa puhumalla, pitämällä tiukasti kiinni omasta vastuustaan lastensa vanhempina. Tällöin erostakin huolimatta lapsilla on molemmat vanhemmat, joista he voivat avoimesti olla ylpeitä ja onnellisia.

Tuula Riikonen
Valpas

---

Suruista suurin

24.09.1992

Lauantain Savon Sanomien uutinen pienen pojan tapaturmaisesta kuolemasta satutti. Jostakin sydämen sopukoista nousi muistot vuosien takaa, jolloin äitini sanoi "Kuin olisi pala itsestä poissa". Veljeni kuolema käänsi hetkessä tyvenen myrskyksi ja ymmärryksen ymmärtämättömyydeksi.

Lapsen ja nuoren kuolema on aina hirvittävän vaikea asia, jopa ulkopuolisille. Muistan itse ajatelleeni, olin kahdentoista, että sellaisella Jumalalla ei ole virkaa, joka tällaista sallii tapahtuvaksi. Aina hautajaisiin asti kuitenkin rukoilin, että Jumala muuttaisikin mieltänsä ja mitään ei olisikaan tapahtunut. Oman murheen lisäksi tuntui kovin vaikealta nähdä äidin hiljainen suru, lypsyllä lehmän kylkeen itketyt itkut. Isän öiset valvomiset ja huokailut. Vanhempien sisarusten yritykset auttaa vanhempia, nuorempien sisarusten hämmentyneet ja kysymyksiä täynnä olevat silmät.

Elämän on kuitenkin aina jatkuttava, se on luonnon laki. Miten sitten selviytyä elämän suurimmasta tuskasta, oman lapsen kuolemasta? Silloin kun on kyse tapaturmasta tai sairaudesta pystytään tapahtumasta, siihen vaikuttaneista ja vaikuttamattomista asioista puhumaan useammille ihmisille. Omainen tuntee saavansa ymmärrystä ja lohdutusta laajemmalta joukolta. Pystytään pitämään hautajaiset, joihin voidaan kutsua kaikki läheiset ja tuttavat. Voidaan surra yhdessä.

Silloin kun nuori tekee itse ratkaisun oman elämänsä pituudesta, ollaan vielä monimutkaisemman tilanteen edessä. Syyllisyys siitä, ettei voinut tai ymmärtänyt auttaa, on omaisille taakkana pitkään. Kuitenkin on myös pystyttävä olemaan armollinen ja annettava anteeksi itselleen, mutta myös nuorelle, joka on oman ratkaisunsa tehnyt. Usein halutaan tällaisessa tilanteessa vaieta, siunata hiljaisuudessa ja peittää kaikki ikään kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Estääksemme historiaa toistamasta itseään on asioista puhuttava ja pyrittävä jatkossa luomaan itselle ja läheisille parempia ja elämälle otollisempia selviytymiskanavia.

Surussasi älä jää yksin, älä edes pelkästään perheesi varaan, vaan ota vastaan myös muun ympäristön tuki. Äidilläni on vieläkin tallessa nimettömänä kirjoitettu kirje, jossa saman kokenut äiti kirjoitti antaakseen oman tukensa. Kirje on nyt kovasti rispaantunut, sitä on avattu ja luettu kymmeniä kertoja. Älä kietoudu syyttämään itseäsi tai ympäristöäsi katkeroitumiseen asti. Älä anna mielesi sumeta, totuuksien unohtua ja peittyä. Koska silloin olet vaarassa itsekin menettää otteesi elämästä tai muista läheisistäsi. Anna rakkautta ja läheisyyttä toisille lapsillesi, sillä nyt he tarvitsevat sitä kaikkein eniten. Heidänkin mieleensä saattaa nousta syytös itseään kohtaan ja mitä pienempi lapsi on, sitä vaikeampi hänen on itse selviytyä itselleen asettamassa syytöksestä. Jopa niin, että mikäli he olisivat kuolleen sisaruksen tilalla, ei vanhemmat olisi niin surullisia.

Puhu ja itke kaikkia tunteitasi ulos, älä patoa niitä sisimpääsi, koska eivät ne siellä pysy. Hetkenä, jota et arvaakaan, ne sitten pullahtavat ulos ja tuntuvat entistä pahemmilta. Surtua surua voit myöhemmin käyttää apuna auttaessasi toisia tai käydessäsi läpi omia uusia surujasi.

Tuula Riikonen
Valpas