Kirjoitukset 2001 Tasa-arvo mahdollisuuteen16.12.2001 Haastatteluohjelmassa Punainen lanka, tutkija ent. vankilapappi Iivari sanoi, että ihmisillä pitää olla tasa-arvoinen oikeus mahdollisuuteen. Mahdollisuuteen onnistua elämässä, opiskelussa, työssä, vanhemmuudessa, lapsuudessa jne. Monien ihmisten tämän hetken tilannetta arvioidessa voi täysin perustellusti sanoa, että heillä ei ole ollut riittäviä mahdollisuuksia onnistua paremmin. Ihmisen oma vastuu ja velvollisuus on tietysti myös olemassa, mutta liian usein ihmiset joutuvat tilanteeseen, jossa omat voimat eivät mitenkään riitä. Kautta historian on ihmisen elämässä ollut kohtuuttomia vastoinkäymisiä, niistä vain ei aina ole puhuttu niin avoimesti kuten tänä päivänä tapahtuu. Nyt erityisesti kasvatukseen ja vanhemmuuteen on kiinnitetty laajaa ja monen kirjavaa huomiota. Herkästi nähdään vanhemmuudessa epäonnistumiset tämän päivän ilmiönä, vaikka totuuden nimissä Suomessakaan lapsuus ei koskaan ole ollut virheetöntä. Meillä on ollut aina, ja on tänäkin päivänä lapsuutta, joka on riittävän tasapainoista ja turvallista. Aina on ollut myös vanhemmuutta ja aikuisuutta, joka on riistänyt lapsilta oikeuden ja mahdollisuuden kasvaa tasapainoiseen aikuisuuteen. Mielestäni kaikkein eniten on muuttunut perheiden ympärillä oleva verkosto. Sukupolvet ovat etääntyneet toisistaan ja ei sukulaisten vastuu on hävinnyt miltei tyystin. Naapurit eivät reagoi kuulemaansa ja näkemäänsä, vaikka ilmoitus viranomaisille olisi mahdollisuus tehdä nimettömänä. Jokainen, joka jättää huomioimatta ja toimimatta silloin, kun kohtaa perheväkivaltaa, erityisesti kun se kohdistuu lapseen, syyllistyy vähintäänkin moraaliseen lastensuojelulain rikkomiseen. On sanomattakin selvää, että silloin kun lapsen läheiset aikuiset ovat kyvyttömiä hoitamaan velvoitteitaan, on ympärillä olevien aikuisten otettava vastuu. Yhteiskunnalle on siirtynyt huomattava määrä vanhemmuusvelvoitteita, joihin vastaamisessa on selvästi vaikeuksia. Tästä viranomaisverkosto saakin tämän tästä moitteita kansalaisilta. Kansalaiset, jotka ovat unohtaneet oman velvoituksensa odottavat, että ennen kaikkea julkinen sektori huolehtii syrjäytyneet, päihdeongelmaiset, lasten huostaanotot sekä tukee ja ohjaa vanhemmuutta. Olen itsekin sitä mieltä, että jos em. toimintaa tarvitaan, julkinen sektori on paras ja osaavin, mutta sen nykyiset voimavarat ovat jääneet jollekin toiselle vuosikymmenelle. Samalla kun mietitään ihmisten taloudellisen tilanteen korjaamista tulonsiirroilla, on selvästi lisättävä julkisten toimijoiden määrää. Sillä vieläkään ei osaavaa ja välittävää ihmistä voida korvata rahalla. Vanhemmuus ei kehity jokaisen päässä ja mielessä tyhjiössä eikä erikseen, vaan sukupolvien kuluessa tämän päivän haasteet ja velvoitteet huomioiden. Yksikään nykyinen tai mennyt sukupolvi ei voi sanoutua irti siitä kuvasta, millaisena vanhemmuus ja lapsista huolehtiminen tänä päivänä kuvastuu. Sitä viljaa niität mitä olet kylvänyt, sanotaan. Vanhemmuus ei ole myöskään perheen sisäinen asia, vaan mitä suurimassa määrin mm. työyhteisöllinen. Nykyiset vaatimukset eivät juurikaan tue vanhemmuudessa onnistumista, joskus saattaa tuntua, että on rikollinen pienten lasten vanhempana. Erityisesti silloin, kun perheen lapset tarvitsevat tavallista enemmän vanhempien läsnäoloa ja voimavaroja. Vaikka ilmassa on kovat vaatimukset siitä, että nykyvanhemmat pitäisi opettaa riittävän hyviksi vanhemmiksi niin sanoisin, että yhtä kiireellinen ja huutava on tarve siihen, että yhteiskunta antaisi monin eritavoin tasa-arvoisemman mahdollisuuden olla hyvä vanhempi. "Vasta kun rakastan lastani, ääneni voi rauhoittaa sen." ( Yashar Kemal) Tuula Väätäinen
Perheterapeutti
Pohjois-Savon Sos.dem.piirin puheenjohtaja
Siilinjärvi 16.12.2001 / Savon Sanomat lukijainsanomat puheenvuoropalsta --- Mitä, Mitä tapahtuu…29.10.2001 Noin kolme kuukautta sitten terrori-iskut kavensivat länsimaista turvallisuutta. Länsi joutui kohtaamaan saman tilanteen, missä monet maailmanosat ovat eläneet vuosikymmenet. Meistä monet toivoivat, että väkivaltaan ei vastattaisi väkivallalla, toive toteutui huonosti. Nyt sotaa käydään monella tasolla ja monin eri asein. Terveydenhuolto on menneinä aikoina taistellut vaikeasti hoidettavia ja tappavia tauteja vastaan siinä onnistuen. Nyt jotkut ovat katsoneet oikeudekseen levittää noita tauteja ihmisten joukkoon välittämättä siitä, millaisen tuhon voivat saada aikaan. Tiedotusvälineet ovat kertoneet, että Yhdysvalloissa levitettävä pernaruttobakteeri on oman maan ääriryhmien aikaan saannosta. Kummallisen pitkään vahingon aiheuttajien kiinni saaminen kestää. SPR:n syksyn keräystuotot ovat olleet runsaat ja tuosta avusta menee osa Afganistaniin. SPR:n työntekijä kertoi radiohaastattelussa hämmästyneenä, kuinka amerikkalaiset pommit ovatkin osuneet neljään viidestä SPR:n ruokavarastosta Afganistanissa. Vaikka niiden sijainti oli tarkasti kolmeen kertaan ilmoitettu. Jää miettimään, onko tähdätty tarkkaan vai toimiiko "laukaisimessa" lukutaidoton vai muuten tohelo. Sinne se maailman humanitäärinen apu lentää taivaan tuuliin. Afganistanin pommituksia on Suomessakin kommentoitu monella suulla. Suomalaiset puolustusvoimien palveluksessa olevat ovat pääsäätöisesti sitä mieltä, että Yhdysvaltojen puolelta sota on ollut maltillista ja hyvin kohdennettua. Maallikkona en kykene kehumaan toimintaa samalla tavalla, vaan näen suurena vääryytenä ja epäonnistumisena kaikki siviileihin ja avustustoimintaan kohdistuneet sotatoimet tai "vahingot". Talvi on tulossa afgaanit, aikuiset ja lapset, kuolevat ilman sotaakin, jos apua ei tule. Samaan aikaan, kun Suomessa panostetaan perhepolitiikkaan mm. pidentämällä isyyslomia (jota totisesti kannatan), afgaaniperheen kaikki kahdeksan lasta kuolevat pommin iskiessä kotiin, siellä ei isyys- eikä äitiyslomia tarvita. Maailma on aina ollut luonnon olosuhteista johtuen epäoikeuden mukainen, mutta että ihmiset tekevät siitä omalla toiminnallaan toivottoman ja epäinhimillisen, on käsittämätön. Kun ensimmäiset amerikkalaiset lentäjät saivat surmansa, presidentti Bush lohdutti omaisia sanomalla, että he eivät kuolleet turhaan. Kuuntelin presidentin puhetta äitinä ja en tullut vakuuttuneeksi lohdutuksen sanoista. Jokaisen ihmisen ja erityisesti nuoren ennenaikainen kuolema on turha ja tarpeeton, varsinkin kun sitä katson omaisten ja vanhempien näkökulmasta. Ehkä asiaa on katsottava siten, että saadakseen oikeutuksen omille teoilleen, ihmisellä on taipumus selittää musta valkeaksi. Eurooppa antoi tukensa terrorin vastaiselle toiminnalle, mutta ajattelen, että nyt olisi jo aika toisenlaisiin toimiin. YK:n mukaan tuloa tilanteen selvittelyyn on monelta taholta jo ehditty toivoa, liityn tuohon joukkoon. Yhdysvallat on toistamiseen joutunut antamaan varoituksen mahdollisista uusista iskuista, mikä viittaa siihen, että tähän mennessä suoritetut toimenpiteet eivät ole lannistaneet terrorikoneistoa. Olisi aika uusia taktiikkaa. Humanitäärisen avun perille saaminen on turvattava ja lähetysten tuhoaminen on pystyttävä estämään. Avustavilta tahoilta on pyydetty pommitusten keskeyttämistä määräajaksi, pyyntö on kaikunut kuuroille korville. Jonkun suuremman ja arvovaltaisemman on tuo pyyntö uudistettava niin että vähemmänkin kuuleva sen ymmärtää ja tottelee. Oma ymmärrys, puhumattakaan hyväksynnästä, on loppumassa maailman tavasta lopettaa terrorismi. "Kostoa hautova ihminen pitää avonaisina omat haavansa, jotka muuten paranisivat ja arpeutuisivat." ( Francis Bacon) Tuula Väätäinen
Perheterapeutti
Pohjois-Savon Sosialidemokraattisen piirin puheenjohtaja
Savon Sanomat/ lukijain sanomat/puheenvuoropalsta
Siilinjärvi 29.10.2001 --- Pelko ja ahdistus yhdistää19.09.2001 Tiistai 11.9.2001, maailman historiassa avautuu uusi lehti. Vaikka olemme osittain turtuneet erilaisiin rikoksiin, mafiaan ja terroritekoihin niin tuona päivänä koimme jotakin sellaista, jota on vaikea uskoa todeksi. Pitkäjänteisesti suunniteltu, vailla minkäänlaista empatiaa siviileitä kohtaan suunniteltu terrori-isku, ehkä maailman tarkimmin vartioituun kohteeseen on täyttä totta. Miltei koko maailma on reagoinut tilanteeseen syvää ahdistusta ja tuskaa tuntien. Yhdysvallat on saanut ehkä sen historian aikana ensimmäistä kertaa varauksetonta tukea ja myötätuntoa. Suuri valtio on tilanteessa jossa senkin täytyy myöntää, että laaja tuki maailmalta on helpottavaa ja luo selvästi tukevaa pohjaa terrorismin vastustamisessa. Luulen, että maailman myönteinen reagointi on antanut Yhdysvalloille hiukan aikaa pohtia seuraavaa omaa siirtoaan. Ensimmäisen vuorokauden aikana ainakin minulla oli "sydän kintaanpeukalossa", kun odotin Yhdysvaltojen välitöntä reagointia. Onneksi huolimatta sekasorrosta ja valtavasta vihasta terrorismia kohtaan, päättäjillä maltti säilyi. Euroopan ja siinä mukana Suomen on käytettävissä olevin keinoin tuettava Yhdysvaltoja iskun tehneiden löytämisessä ja saattamisessa asianmukaisesti tuomittavaksi. Tuhansia ihmisiä on vielä kateissa ja heidän tunnistamisensa ei varmasti ole helppoa. Suomessa on maailman parhaita asiantuntijoita käytettävissä tunnistamistehtäviin, mikä yhtenä humanitäärisenä apuna on varmasti käytettävissä. Yhdysvaltain tilanne havahdutti meidät kaikki olemassa olevaan arkirealismiin, pahuutta on niin kauan kuin on ihmisiä ja heillä hyvin fanaattinen usko omaan paremmuuteen suhteessa toiseen. Luulen, että ulkopuolelta on äärimmäisen vaikea saada pysyvää muutosta aikaan. Jokaisen kansakunnan, uskontokunnan ja poliittisen maailman on itsessään ryhdyttävä nurkkiensa puhdistamisen. Ja tuo nurkkien puhdistaminen ei voi olla kosmeettista vaan periaatteellista ja perusteellista, muutoin voimme liian suurella todennäköisyydellä valmistautua seuraaviin iskuihin. Pelkkä asian tuomitseminen ei riitä, vaan nyt vaaditaan tekoja, jotka vahvistavat ihmisyyden ja olemassaolon oikeutusta. Olen vakuuttunut siitä, että pelkästään laajamittainen sotilaallinen resursointi ei poista maailmasta terrorismia. Oma kielteinen suhtautuminen Naton jäsenyyteen on saanut viimeisten tapahtumien johdosta vahvistusta. Kuten olemme lehdistä lukeneet, on tapahtumat vaikuttaneet joihinkin ihmisiin päinvastoin. Näin se vain näkyy, miten itse kukin hahmottaa turvallisuuteensa vaikuttavat tekijät. Se nyt kuitenkin on selvää, että aseellisesti sotimalla ei juurikaan ole saatu pysyvää hyvää aikaan. Suomessa kansalaisten turvallisuus on ehkä maailman huippuluokkaa, mutta mekin joudumme ponnistelemaan sen eteen tulevaisuudessa entistä enemmän ja näyttää siltä, että koko Eurooppa on samassa rintamassa tekemässä yhdessä töitä. Suomen kykyä toimia vaikeissakin tilanteissa diplomaattisesti arvostetaan ja onhan suomalaisia ollut mukana monissa rauhasovitteluissa maailmalla ja Euroopassa. Tätäkin työtä meidän on tehtävä kun kerta osaamme. Turvallisuus ei kuitenkaan synny pelkästään laajoista kokonaisuuksista ja suurista organisaatioista, vaan se lähtee meistä jokaisesta. Me voimme "ihmisiksi" eläen luoda pitävän pohjan maan ja maailman laajuiselle turvallisuuspolitiikalle. "Valta ei koskaan ole hyvä ellei sen haltija ole hyvä." ( Martin Luther King) Tuula Väätäinen
Pohjois-Savon Sos.dem.piirin pj.
SDP puoluevaltuuston jäsen
Siilinjärvi 19.9.2001
Savon Sanomat lukijainpalsta / Puheenvuoro --- Lapsille ylityökorvausta05.06.2001 Suomalaisten lasten hyvinvointi on alkanut puhuttaa aikaisempaa enemmän ja laajemmin. Puutteita yhteiskunnallisissa järjestelmissä on havaittavissa. Monelta taholta perätään puuttumista ja panostusta, jotta lasten elämä olisi turvallisempaa. Lastensuojeluviranomaiset ja monet vapaaehtoisjärjestöt yrittävät parhaan tahtonsa mukaan vastata yhä kasvavaan tarpeeseen. Näyttää, ettei olemassa olevat rakenteet pysty ennaltaehkäisevään, korjaavaan ja kuntouttavaan toimintaan riittävällä volyymillä. Viimeisessä Hesarin kuukausiliitteessä toimittaja Kati Juurus kuvasi kokemuksiaan Auroran sairaalan lastenpsykiatriselta osastolta. Toimittaja Juuruksen kirjoituksessa käy selkeästi esille se, että lasten psyykkisissä ongelmissa sairaalat ovat viimesijaiset hoitopaikat, joissa pyritään korjaamaan lasten ja perheiden vinoutunutta elämänkuviota, totuus joka kaikkien pitäisi tietää sanomattakin. Paljon ennen sairaalahoitoa pitäisi tulla avohoito monine palveluineen, ja vielä paljon aikaisemmin lasten läheiset ja vanhemmat välittämisineen. Syyt vanhempien uupumiseen ja otteen kirpoamiseen omien lasten hoitovastuusta ovat moninaiset ja usein jopa vielä hyvin ymmärrettävät ja hyväksyttävät. On kuitenkin tilanteita, joissa on viranomaisverkostolla velvollisuus ja oikeus kysyä, mihinkä vanhempien aika kuluu, kun se ei näytä olevan heidän lastensa käytettävissä. Yhä useammalta taholta tulee viestejä, että lasten hoitopäivien määrän lisääntyminen ja ennenkaikkea päivien pituuden venyminen alkaa olla lasten hyvinvoinnin kannalta arveluttavaa. Meillä on lapsia, joilla ei ole talvi- eikä kesälomia, vaikka ne huoltajilla olisikin. Tässä suhteessa lasten edunvalvonta on retuperällä. Ammattiliitot ovat aikuisia varten ja sieltä määritellään lakisääteiset vapaat ja lomat. Ja jos ei ole, niin korvaukset maksetaan. Toimittaja Juurus siteeraa HS:n artikkelissaan erästä hoitajaa seuraavasti: "Lapsessa on kaikki hyvään elämään tarvittava. Vanhempien tehtävä on tukea sitä hyvää ja estää ulkomaailmaa ja itseään tuhoamasta sitä." Erittäin hyvin ja haastavasti sanottu. Vanhempien on myös valvottava lapsille tarjottua palveluiden laatua. Jotta sen voisi tehdä, on vähintäänkin oltava tekemisessä riittävästi lastensa kanssa. Vanhemmuus ei synny yhdessä sukupolvessa, vaan se muotoutuu sukupolvien ketjussa ja jokainen yksittäinen perhehistoria antaa siihen oman säväyksensä. Vaikka Suomi maana on käynyt läpi sodat, raskaan jälleenrakentamisen vuodet ja yhdeksänkymmentä luvun lamat, ne eivät tee kaikista perheistä vanhemmuuden suhteen vähimmässäkään määrin identtisiä. Vaan jokainen perhe tarjoaa omanlaisensa kasvuympäristön vahvuuksineen ja puutteineen. Vanhemmuuden ja lasten kasvuympäristön vahvuuksia ja puutteita itsekussakin tapauksissa onkin entistä voimallisemmin syytä kartoittaa. Tässä työssä toivoisi huoltajien / vanhempien olevan nykyistä enemmän mukana. Vahvuudet eivät lisäänny, eivätkä puutteet vähenny, jos niistä vaietaan tai jopa peitellään. Kesää on yleensä pidetty levon ja voimien keräämisen aikana, sitä sen toivoisi olevan myös lapsillemme. Edessä on taas pitkä ja pimeä syksy ja talvi, jolloin helposti vähät voimat ehtyvät. Aikuisten on pidettävä huolta myös omasta- ja keskinäisestä yhteisestä ajasta, mutta sitä ei saa kohtuuttomasti varastaa lapsilta. "Elämän koulu on pakollinen, päämäärä valinnainen." ( Sylvi Kekkonen) Tuula Väätäinen
perheterapeutti
Pohjois-Savon Sos.dem.piirin puheenjohtaja
Siilinjärvi 5.6.2001 --- Kevät tulollaan, budjetit levällään28.03.2001 Kevään tulo merkitsee uuden elämän alkamista, entisen viriämistä sekä kuntien ja kuntayhtymien tilinpäätöksiä. On helppo todeta, että sosiaali-ja terveydenhuolto on vakavassa kriisissä. Kustannukset ovat viime vuodet nousseet kokoajan, johtuen ihmisten lisääntyvästä hoidon ja avun tarpeesta. Väestön ikääntyessä ja yhteiskunnallisten ongelmien kasaantuessa ruumis ja sielu vaurioituu, tarvitaan yhä enemmän ammatti-ihmisten apua. Vaikka joissakin kunnissa tilinpäätös olisi sinänsä siedettävä se ei vielä takaa sitä, että budjetin sisällä sosiaali-ja terveys-satsaukset olisivat sillä tolalla, mitä niiden pitäisi olla. Näyttää siltä, että esim. KYS:n alijäämäinen tilinpäätös yhtenä terveydenhuoltoyksikkönä tuo esille ensisijaisesti alueen hoivatarpeiden määrän, ja siihen vastaamisen panostuksen eron. Toisaalta voi rauhassa ihmetellä, miksi esim. henkilöstömenojen suhteen tietoisesti ja yhdessä päättäen tehdään alimitoitettu budjetti. Mitä mahtaisi tapahtua, jos kaikissa julkisissa organisaatioissa meneteltäisiin samoin, tai yksittäistaloudessa loppukuussa maksettavaa vuokraa ei tilistä varattaisi. Menneinä vuosina mm. KYS:n työntekijöitä lomautettiin ja määriä supistettiin, mutta nyt sekin epäinhimillinen tie on päätöksessään. Henkilöstö on vedetty äärimmilleen määrän ja työn paljouden suhteen. Kiireessä ja paineissa ammattitaitoiset ja kokeneet työntekijät ehtivät antaa potilailleen vain päällimmäisen osaamisensa. Se painaa ja ahdistaa alan ammattilaisia. He tietävät, että inhimillisemmissä olosuhteissa pystyisivät parempaan. On päivänselvää, että valtion mukaantulo erikoissairaanhoidon kuntaosuuksiin on välttämätön, vaikka maltillisia rakenteellisia ja hallinnollisia uudistuksia KYS:kin selkeästi tarvitaan. Kliinisen työn resurssien karsiminen ei voi tulla kysymykseen, koska hoidettavien ja sairastuneiden määrä ei osoita laskun merkkejä. Mikä ja mitkä ovatkaan ne toiminnot tai tavat, joista voidaan luopua tai niitä muuttaa, että tulevan budjetin raamit pysyisivät kasassa. Uudella KYS:n hallituksella ja valtuustolla, sekä talon ay-luottamusmiehillä on vaativa ja vastuullinen urakka edessä. Sosiaali-ja terveydenhuoltoa on kehitettävä ja vietävä eteenpäin yhdessä, siksi olisi enemmän uhrattava aikaa toimintojen tiiviimpään nitomiseen toistensa kanssa. Näyttää siltä, että hyvin erillisinä organisaatioina niiden väliin ja päällekkäisyyksiin hukkaantuu aikaa ja rahaa. Taitavien ammattilaisten yhteinen osaaminen jää monesti puolitiehen kun "rajan" yli siirretään potilaita ja asiakkaita. Toimintojen toisiaan lähemmäksi saattaminen onkin lähivuosien haaste, jolla voidaan olla osaltaan turvaamassa kuntien peruspalveluita. Vaativaa erityistason erikoissairaanhoitoa ja sosiaalihuoltoa tarvitsevien potilaiden määrä on selvässä kasvussa. Syrjäytyminen, päihdeongelmat, lasten- ja nuorten mielenterveyshäiriöt sekä perheiden ahdingot ovat selvittämättöminä vakava elämän uhka asianomaisille, mutta myös koko yhteiskunnalle. Tarvitaan selkeästi lisää resursseja ja uusia toimintamalleja. Sosiaali- ja terveydenhuoltoon on löydyttävä lisää panostusta etenkin valtion taholta, mutta myös kuntien on moninpaikoin tarkistettava omaa strategiaansa ja linjattava painotuksiaan uudelleen. "Kun ei enää jaksa täyttää ihmisten tavallisia perusnormeja, jättää usein hoitamatta yhteytensä ihmisten kanssa." ( Irja Kilpeläinen) Tuula Väätäinen
sairaanhoitaja (KYS)
Pohjois-Savon Sos.dem. piirin puheenjohtaja
Siilinjärvi 28.3.2001 --- Yhteistyö takaa tulevan04.02.2001 Maailma muuttuu Eskoseni, mutta muuttuko ihmiset sen mukana. Kun kuusikymmentä luvun lopulla siirryin keskikouluun, Tervon syrjäkylältä kirkolle, tunsin nahoissani ensimmäisen kerran erilaisuuden asuinpaikastani johtuen. Kirkonkylällä asuvat koulukaverit eivät hyväksyneet joukkoonsa "maalaisia" kovinkaan helposti. Niinpä oli aika luonnollista, että koko kouluajan parhaat kaverit olivat Tervon muilta syrjäkyliltä. Aika pitkään ajattelin, että ihmisten jaottelu parempiin ja huonompiin oli lasten ymmärtämättömyyttä. Nyt toki tiedän, että lapset vain avoimemmin tuovat esille sen, minkä he kuulevat vanhemmilta ja aikuisilta. Olen asunut tähän ikään mennessä myös Kuopion kaupungissa ja voin todeta, että asuinpaikka sinänsä ei paranna eikä pahenna ihmistä. Näyttää vain siltä, että jotkut, jotka ovat pysyneet koko ikänsä paikallaan, ovat hitaampia laajentamaan arvostustaan muualta tulleisiin tai muualla asuviin. Viime aikoina uudelleen avoimeksi virinnyt keskustelu Siilinjärven ja Kuopion yhteiselämästä joko kuntarajojen kanssa tai ilman, on saanut minut mietteliääksi. Ne kommentit, joissa annetaan ymmärtää, että laajamittaista yhteistyötä ei kannata tehdä, jos kuntarajat ovat vielä olemassa, saavat ihmiset takajaloilleen. Mielestäni on aivan turhaa pelotella kuopiolaisia sillä, että laajempi yhteistyö tapahtuisi heidän kustannuksellaan. Tähän mennessä sovittujen ja toteutettujen yhteishankkeiden kustannukset ovat jakautuneet oikeudenmukaisesti. Siilinjärvi on viime vuodet sinnikkäästi näyttänyt avoimia ovia yhteiselle työlle Kuopion kanssa, niin pitää ollakin, sillä työkaverini aikoinaan sanoi, että se ottaa yhteyttä, jolla on parempi itsetunto. Kuopion seutukunnalla on suuri vastuu koko Pohjois-Savon menestymisessä. Meidän on pystyttävä kokoamaan rivimme ja ponnistelemaan muuttotappioita sekä vauhdilla etenevää väestön ikärakenteen muutosta vastaan. Koko maakunnan painopistealueena oleva vahva elinkeinopolitiikka on kyettävä muuttamaan myös konkreettiseksi toiminnaksi. Sosiaali-, terveys- ja koulutuksen hallinnonaloilla on runsaasti toimintoja, joita voitaisiin yhteisellä yrittämisellä muuttaa kuntalaisten näkökulmasta katsottuna toimivammaksi ja myös taloudellisemmaksi. Kuntalaisten tasapuolinen palvelujen saanti asuinpaikasta riippumatta on koko seutukunnan yhteinen asia. Pohjois-Savon Liitto on nyt ja tulevaisuudessa avainasemassa pidettäessä huolta koko maakunnan kehittymisestä. Liiton velvollisuus on pitää yllä keskustelua kuntien ja seutukuntien välisen yhteistyön tärkeydestä ja välttämättömyydestä. Kaikki Pohjois-Savon Liiton maakunnan luottamushenkilöistä ovat velvollisia hankkimaan "kaukolasit" ja "laajakulman" ajatteluunsa, mikäli aiomme täysimittaisesti hyödyntää maakunnan ihmisten osaamista ja EU:n tukimarkkoja. Elämä on muuttunut haasteellisemmaksi, mutta samalla myös hyvin mielenkiintoiseksi. Toisten arvostaminen ja kunnioittaminen ovat nousseet uudelleen esille. Pärjätäkseen ja elääkseen täysipainoisesti ei tarvitse itseään korottaa ja toista alentaa. Jokaiselle riittää tilaa, kunhan vain tahdomme sen toiselle antaa. Vastuu ja huolenpito heistäkin, joiden omat voimat ei riitä, on yhteiskunnan terveyden kannalta ehdoton edellytys. Haastan edelleen kaikki yhteistyötalkoisiin kuntarajoista piittaamatta. Vain yhdessä rintamassa ja yhteisellä tahdolla on sodistakin selvitty. "Ne jotka eksyvät metsiin liian syvälle löytävät lopulta toisensa." (Niilo Rauhala) Tuula Väätäinen
Pohjois-Savon Sos.dem.piirin pj.
P-S Liiton hallituksen jäsen
Siilinjärvi 4.2.2001/ Savon sanomat lukijainsivu/ Puheenvuoro palsta |
