Kirjoitukset 2002

 

Työn taivas, arki ja helvetti

26.11.2002

Yhteiskunta on rakentunut yrittämiselle, osaamiselle, tahdolle, tulevaisuuden näkemyksille, työlle ja toiminnalle. Työlle, joka on jakautunut kummallisen epätasaisesti jättäen paikoin läpinäkyviä aukkoja ihmisten ja alueiden kesken.

Tavatessamme toisiamme kysymme mitä kuuluu, miten töissä? Harvoin enää kuulee vastausta ihan hyvää, töissä rauhallista ja mukavaa. Töitä ei joko ole, tai niitä on niin paljon, että rasittuneisuus on nähtävissä ja kuultavissa ilman sanojakin.

Pitkäaikaistyöttömyys, taloudelliset huolet, syrjäytyneisyys ja tulevaisuuden toivon hämärtyminen kulkevat käsikädessä. Kädenpuristus on tiukka ja se sattuu. Työtä, joka on ollut merkki yhteiskuntaan kuulumisesta, omasta autonomiasta ja mahdollisuudesta oleellisesti vaikuttaa tulevaisuuteen, ei ole kaikille tarjolla.

Pysyvä pitkäaikainen työsuhde on yhä harvinaisempaa herkkua. Yritysmaailma rakentuu yhä enemmän projektien ja suhdannevaihtelujen varaan. Markkinavoimat pyörittävät työllisyyttä ja työntekijät pyörivät sen mukana. Palveluntuottajat elävät yhä enemmän saman mallin mukaan. Pätkätyöläiset, keikkailijat, projektien pyörittäjät palvelevat yhteiskuntaa, joka pyrkii epätoivoisesti antamaan kuvan vakaudesta ja turvallisuudesta.

Työttömyyden vähentäminen on koko yhteiskunnan yhteinen tavoite. Samanaikaisesti pyritään puristamaan jo työssä olevista irti entistä enemmän. Työnjakaminen ja sitä kautta työttömyyden vähentäminen ei tunnu sopivan tehokkaan maailmanmenon ajatusmaailmaan. On olemassa työn kaksi ääripäätä työmäärän alle puristuneet tekijät ja työttömyyden syrjään työntämät, joista useimmat elävät jaksamisensa äärirajoilla.

Ihmisen sisäisen maailman ahdistus näkyy ja tuntuu ympärillä. Se koskettaa läheisiä, vaikuttaa oleellisesti kykyyn tehdä päätöksiä ja pyrkiä eteenpäin. Yhtäaikainen henkisten voimavarojen hiipuminen ja taloudellisten ongelmien lisääntyminen voivat syöstä ihmiset epävoivoisiin tekoihin.

Pyrkimys täystyöllisyyteen on kantava periaate varmistettaessa yhteiskunnan ja yksityisten ihmisten riittävän vakaata tätä päivää ja tulevaisuutta. Täystyöllisyyden tavoitteeseen on lisättävä inhimillisyyden velvoitus. Työn ja sen tekijän on oltava kohtuullisessa tasapainossa suhteessa toisiinsa. Uskon, että riittävä sopivuus on löydettävissä kun tahtoa ja näkemystä yhdessä haetaan.

Työ ei ole pelkästään ansion hankkimista, vaan se on mitä suurimmassa määrin itsenä toteuttamista, onnistumisen kokemuksien hankkimista ja eteenpäin osaamisessa pyrkimistä. Tavoitteita, joita me jokainen tarvitsemme tunteaksemme itsemme ihmisinä kokonaisiksi, tarpeellisiksi ja siten hyväksytyiksi ja arvostetuiksi.

"Monet meistä tarvitsevat kaikkein eniten sitä, että joku saa meidät tekemään sen mihin pystymme." ( Rahlp Waldo Emerson)

Tuula Väätäinen
Psykiatrian sairaanhoitaja
Pohjois-Savon Sosialidemokraattisen piirin pj.
SDP:n puoluehallituksen jäsen
Siilinjärvi 26.11.02/ Savon Sanomat lukijainsanomat

---

Uupunut mieli ansaitsee avun

25.11.2002

Kiitos Arvo Rytköselle mielipiteestä Uutis-Jousessa 24.11.02. Mielenterveysongelmat ovat todella lisääntyneet selvästi ja muuttuneet yhä monimutkaisimmiksi. Mielensairastumisen havaitseminen on usein vaikeaa ja siksi tilanteeseen tarttuminen ajoissa viivästyy.

Ihmisten arki on nykyään täynnä vastuita ja velvoitteita. Monenlaiset paineet täyttävät ajatukset ja tunteiden ristiaallokko velloo mielessä. Yhä harvemmin voi mennä nukkumaan rauhallisella ja työnsä tehneellä mielellä. Päivän ja yön raja hämärtyy, rauhallisesti nukutut yöt vähenevät ja joskus loppuvat kokonaan, seuraa uneton yö toisensa jälkeen.

Usein mielen väsyminen etenee pikkuhiljaa ja ihminen huomaamattaan muuttuu, jopa niin etteivät läheisetkään huomaa eroa. Tällöin on hyvin vaikea lääkäriin hakeutuessaan itsekkään kuvata, mikä tai mitkä ovat ne ongelmat tai vaivat, joita pitäisi lähteä korjaamaan.

Arvo Rytkönen on oikeassa siinä, että me terveydenhuollon ammattilaiset tarvitsemme jatkuvaa koulutusta pystyäksemme tunnistamaan asiakkaidemme huolet ja ongelmat. Oikein ja riittävän perusteellisesti kysymällä on mahdollisuus ymmärtää ja auttaa ajoissa. Potilaiden hoitaminen kokonaisvaltaisesti on sekä yhteiskunnan että potilaiden ja heidän omaistensa etu.

Vakava mielensairastuminen vaatii aina terapiahoidon ja melkein aina lääkkeet. Uuden polven psyykelääkkeet ovat hyviä ja tehokkaita, mutta usein kalliita. Lääkkeiden korvattavuus laahaa jäljessä ja siksi liian moni jättää lääkehoitonsa ja terapiansa kesken, jolloin sairastumisen uusiutumisriski kasvaa.

Psykiatrinen sairaalahoito ja avohoito on kriisissä. Sairaalaosastot ovat ylikuormitettuja ja avohoitoon joutuu jonottamaan tai hoitoja ei pystytä tarjoamaan sellaisella tiheydellä, mitä kunkin potilaan hoito vaatisi. Psykiatrian voimavarat ovat tarpeeseen nähden riittämättömät.

Voimavarojen siirtäminen paikasta toiseen ei sinällään tuo mitään ratkaisuja. Perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito on viime aikoina joutuneet vastakkain. Joissakin Pohjois-Savon kunnissa pyritään ratkaisemaan oman perusterveydenhuollon voimavarapulaa riisumalla erikoissairaanhoidon psykiatriaa.

Siilinjärvellä perusterveydenhuolto toimii hyvin ja se antaa mahdollisuuden mielensairauksien varhaiseen toteamiseen ja kriisiavun antamiseen. Riittävän varhainen ja tiivis kriisihoito vähentää sairaalahoidon tarvetta ja lyhentää hoitoaikaa.

Parasta ennaltaehkäisevää mielenhoitamista on pysyvä ja turvallinen läheisten verkosto. Lasten- ja nuorten arjen turvaaminen, aikuisten läsnäolo ja laaja yhteinen vastuu.

"Monet ovat hädissään, jos eivät tunne kuuluvansa johonkin ryhmään." (Sakari Räsänen )

Tuula Väätäinen
sairaanhoitaja/psykoterapeutti
perheterapeutti
Pohjois-Savon Sos.Dem.piirin puheenjohtaja
Uutis-Jousi 25.11.02

---

Pienet tulot, kehno koulutus, ennenaikainen kuolema

01.10.2002

Viimeinen suomalaisten terveyseroja selvittävä tutkimus kertoo kansalaisten terveyserojen kasvaneen. Erot eivät niinkään ole alueellisia, vaan sosiaalisia ja taloudellisia. Vahva terveys on selkeästi yhteydessä varakkuuteen ja hyvään koulutustasoon.

Puutteet terveydessä ovat yhteydessä vähävaraisuuteen ja alhaiseen koulutukseen, joka taas yhtälönä johtaa varhaisempaan kuolemaan. Tutkimustulokset on syytä ottaa laajaan ja vakavaan tarkasteluun. Erityisesti on asiaa tarkasteltava myös alueellisena kokonaisuutena. Alueiden yleinen varallisuus / varattomuus kertoo myös yksilöiden tilanteesta.

Yhteiskunnan peruspalvelut on rakennettu varmistamaan sitä, ettei kenenkään rahan puutteen vuoksi tarvitse jäädä ilman tarvitsemiaan palveluja. Monimuotoiset koulutusjärjestelmät pyrkivät tarjoamaan riittävän määrän vaihtoehtoja, jotta jokaiselle löytyisi mahdollisuus opiskeluun ja sitä kautta ammattiin.

Tästä huolimatta osa nuorista, ja vähän vanhemmistakin, jää vaille tarvitsemaansa, jolloin he menettävät siinä määrin terveyttään, että heidän elinkaarensa lyhenee. Onko yhteiskunta jakautumassa tässäkin suhteessa kahtia. On ilmenen vaara, että hyvin koulutetut ja toimeen tulevat tahtovat tulevaisuudessa entistä voimakkaammin pitää huolta vain omista tarpeistaan ja eduistaan.

Käyttäjälle lähes maksuttomat julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat monelle tänä päivänä testamentti pidennetylle elämälle. Kuntataloudet rypevät paisuneiden menojensa aallokossa ja joka puolella ensimmäisenä leikkurinterät kohdistuvat peruspalveluihin. Palveluihin, joita heikentämällä puututaan yksilön oikeuteen tulla kohdelluksi tasa-arvoisesti sosiaaliluokkaan katsomatta.

Vaaralliseksi tilanteen tekee se, että leikkuria käytetään siellä, missä kaikkein vähiten tulee käyttäjäkunnan vastustusta. Tästä syystä lapset, vanhukset ja sosiaalisesti syrjäytyneet ovat elämäntilanteensa vuoksi erityisen suojelun ja huomioinnin tarpeessa.

Eriarvoisuus taloudellisesti ja sosiaalisesti tuo väistämättä myös psyykkisen alemmuuden ja huonouden tunteen ja kokemuksen. Oma arvio omista koulutuksellisista ja terveydellisistä tarpeista ja oikeuksista voi perusteellisesti vääristyä ja ihminen nimikoituu omassa ja muiden ajatuksissa kelpaamattomaksi epäonnistujaksi.

Siksi ympärillämme on oltava saatavilla ihmisiä, joilla on halua, mahdollisuuksia ja velvollisuus valaa toivoa ja uskoa huomisesta. Etsiä yhdessä mahdollisuuksia, ja löytää onnistumisen kokemuksia. Julkisella yhteiskunnalla on velvollisuus pitää huolta siitä, että noita elämän ylläpitämisen mahdollisuuksia on saatavilla. Jokaisella meillä on vastuu toisistamme yksityisesti, mutta myös yhteisömme kautta huolehtimalla siitä, että hyvinvointiyhteiskunta kestää tolpillaan ja luo sitä kautta mahdollisuuksia ihmisarvoiseen ja laadukkaaseen elämään.

"Suurkaupungin elämä: miljoonia ihmisiä jotka ovat yksinäisiä yhdessä." (Henry Thoreau)

Tuula Väätäinen
Pohjois-Savon Sosialidemokraattinen piiri puheenjohtaja
SDP:n puoluehallituksen jäsen
Siilinjärvi 1.10.02 /Savon Sanomat lukiajansanomat

---

Puheita paljon, tekoja vähän

05.09.2002

Perheillä ja lapsilla on runsain määrin puolestapuhujia, mutta niin kovin vähän tekijöitä. Perhe-elämän ja työn yhteensovittamista on pohdittu monissa työryhmissä ja eri organisaatiot asettavat vaateita toinen toisilleen. Työaikaa ja työolosuhteita on muutettava siten, että vanhemmat, joilla on pieniä lapsia voisivat olla enemmän heidän kanssaan.

Aikuisten on huolehdittava omista asioistaan siten, että jaksavat hoitaa velvollisuutensa suhteessa lapsiinsa. Yhteiskunnan on muutettava asenteitaan lapsiystävällisemmäksi, maailman on kerta kaikkiaan muututtava tässä suhteessa paremmaksi.

Ehkä kaikkein syvällisemmin on perhe-elämän ja ydinperheen puolesta puhuneet seurakuntien edustajat.. Aivan oikein niin kirkon ja sen edustajien täytyykin tehdä, puhua, mutta ennen kaikkea myös toimia. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä tässäkään asiassa. Seurakuntien omilla työntekijöillä ei ole varsinaista työaikaa. Heidän on oltava aikaan ja paikkaan katsomatta tavoitettavissa, vaikka heillä useimmilla on pienet lapset, jotka tarvitsevat vanhempiaan.

Kännykkäkulttuuri on läpäissyt myös seurakunnat, joten työntekijät ovat varmasti saavutettavissa. Hyvä, mutta kenenkä kannalta? Pitkistä työrupeamista niukka ajallinen korvaus verottaa entisestään uupuneita työntekijöitä. Työntekijöitä, joiden pitäisi jaksaa olla seurakuntalaisten auttajana, kuulijana ja sielunhoitajana.

Monien seurakuntien työyhteisöjen ilmapiiriongelmat ovat julkisesti tiedossa, asioihin etsitään apua usein kirkon omana toimintana / sisäisenä konsultaationa. Ulkopuolisena tulee miettineeksi onkohan siinä "tuppurainen tappuraisen" takuumiehenä. Olisiko hedelmällisempää avata ovia ja päästää uutta tuulta sisään ulkopuolisten työnohjaajien ja arvioijien muodossa.

Seurakuntien työntekijöistä on valtaosa naisia ja naisistuminen näyttää jatkuvan, sillä olemmehan päässeet uudelle vuosituhannelle ja naiset palvelevat myös pappeina seurakuntalaisiaan. Tämä väistämättä tarkoittaa myös sitä, että äitejä astelee kirkollisissa tehtävissä yhä useammin ja yhä useampi lapsi odottaa vanhempiaan.

Silloin kun on kyse lapsista ei parane saarnata, tehkää niin kuin minä sanon älkääkä tehkö niin kuin minä teen. Ajattelen, että ne joille lapset ja perhe on tärkeintä toimikoon itse esimerkkinä muille, seurakunnatkin näyttäkööt esimerkkiä.

Valtaisat työpaineet ovat puristaneet monilla työpaikoilla henkilökunnan ahdistuksen syvään mustaan kuiluun, kuilu vain syvenee jos siihen liittyy hätä ja huoli oman perheen ja lasten jaksamisesta. Joka taas pitkään jatkuessaan aiheuttaa avunhakemisen tarvetta ja lisää työtä jossakin muussa yksikössä. Mielenterveystyöntekijöiden perustehtävä on tehdä itsensä ennen pitkää tarpeettomaksi, tällä menolla siitä ei ole pelkoa.

"Samoissa puissa yhteen loimeen Elämä lyötävä: työ, rakkaus, lapset, laulut, lunnaat." (Helena Anhava)

Tuula Väätäinen
Perheterapeutti/työnohjaaja
Pohjois-Savon Sos.dem. piirin puheenjohtaja
5.9.2002 Savon Sanomat lukijain sanomat

---

Mummun kanssa

30.05.2002

Minun mummu on aika vanha ja hän asuu Lamppiksella. Mummu asuu kummisetäni kanssa ja minä saan olla siellä joskus yökylässä. Parasta on kun saan olla kummisedän traktorin kyydissä ja nukkua mummun vieressä. Minä nukun yleensä aina hyvin, mutta mummu joutuu joskus nukkumaan epämukavasti. Joskus minä unissani sujotan koko sängyn leveydellä ja mummu joutuu nukkua käpöttämään ohuena sängyn reunalla. Tästä huolimatta vierekkäin nukkuminen on meistä molemmista mukavaa.

Satujen lukeminen ei kaikilta aikuisilta suju niin hyvin kuin toisilta, mutta minun mummu osaa sen taidon. Mummulla on hyvä ääni niin kuin satujen lukijalla pitää lasten mielestä olla. Minä olen oppinut mummulta monia minun mielestäni kivoja asioita. Silloin kun olin kaksi vuotta hän opetti minua heittelemään kiviä vesiojiin, se vasta on hauskaa. Tuota taitoa olen sitten kovasti harjoitellut ja siitä tulee helposti vanhempien kanssa riitaa. Heittelisin kiviä mielelläni joka paikkaan missä vain on vettä ja se ei varsinkaan iskälle käy laatuun, ei ainakaan mökin uimarantaan heitteleminen.

Silloin tällöin minä keskustelen mummun kanssa hyvin, hyvin vanhoista asioista. Mummu kertoo esimerkiksi siitä mitä kaikkea iskälle on tapahtunut kun hän oli niin pieni kuin minä nyt. Iskällekin on sattunut haavereita leikeissä, niin kuin minulle sattui viikko sitten. Vahingossa leikkasin veitsellä haavan käteeni, siitä vuoti verta. Minua itketti ja vaadin ettei haavaa saa ommella, en ihan tarkkaan tiennyt mitä ompeleminen tarkoitti, mutta pelottavaa se oli.

Terveyskeskuksessa oli monta setää ja täti jotka minua hoitivat, kun en tiedä kaikkien nimiä niin kerron heistä väreillä. Punainen setä halusi ensin kurkistaa haavaa ja kertoi, että hänelläkin on ollut haava sormessa joka oli pitänyt ommella, siitä oli tullut hyvä, arpi vielä näkyi. Valkoinen setä sanoi, että käsi on parasta pestä kraanan alla. Kädet olivatkin melkoisen mustat kun olin tehnyt koko päivän kovasti töitä ulkona. Vaikka kuinka vastustin haavan ompelemista, ei siinä auttanut mikään. Kaikki kuorossa selittivät, että se ei parane pitkään aikaan jos ei kunnolla hoideta. Pahin uhka oli, etten voisi ajaa pyörällä enkä tehdä traktori hommia.

Se puudutus piikki sattui ja minä huusin. Lääkäri " Junnu" ompeli haavan kiinni ja jutteli, että tämmöisiä niitä pienille pojille sattuu. Hänellekin oli sattunut haaveri ei vain ollut uskaltanut heti mennä vanhemmille kertomaan, kun pelkäsi, että saa selkäänsä. Sitä minä en kyllä ymmärrä, että miksi pitäisi antaa sekäsauna kun toiseen muutenkin sattuu. Sitä paitsi lastensuojelu laki kieltää lasten lyömisen, joten ei kannata yrittää. Sitten oli vielä se vihreä täti joka huomasi, että minulla on ruskeat silmät ja jutteli hyvin. Laittoi vielä minulle hienon norsulaastarin valkoisen kääreen päälle. Mummu sanoi, että on se hyvä kun sinua hyvin hoidettiin, kun iskälle pienenä tuli jalkaan haava ei käyty lääkärissä, ja koko kesän jalka oli kipeä. Ennen vanhaan ei menty helposti lääkäriin eikä ainakaan lapsia hoidettu niin hyvin kuin nyt.

Minulla oli vähän aikaa sitten vapari hoitopaikasta ja mummu oli kylässä. On se vaan hyvä, että mummu tulee joskus järjestelmään asioita. Hän katseli meidän mansikkamaata ja sanoi, että tuosta ei tule mitään satoa, kun lehdetkin on jo valmiiksi elukoiden syömiä. Niin minä sain viimein luvan kaivaa kaivurilla kaikki mansikan taimet ylös, siitä hommasta minä tykkään.

Mummu on aika kova kävelemään ja me käytiin nytkin kahdella lenkillä. Minä poljin traktorilla ja mummu kävellä lipotteli pitkin tietä perässä. Äiti oli ostanut kirppikseltä aikuisten punaisen Valtra Valmetin lippiksen ja mummu laittoi sen päähänsä, ettei kalju pala auringossa. Ei mummu ihan kalju ole, mutta tukkaa on vähän vähemmän kuin minulla. Niin meillä molemmilla oli Valtra Valmet lippikset ja omat mehupullot . Se oli älyttömän mukava reissu.

Minä toivon, että kaikille lapsille tapahtuu kesällä paljon hauskoja juttuja joita voi koko syksyn ja talven muistella. Hyvistä jutuista tulee hyvä mieli.

"Olen polvella isän istuja, olen äitini tunttarulla, olen mummun muru, eikä haita suru, niin ihmeen hauskaa on mulla."

Roope Väätäinen
melkein viisi vuotta
Siilinjärvi
Savon sanomat lukijain sanomat
Siilinjärvi 30.5.2002

---

Uutis-Jousi 25.4.2002

Osallistuin 13.-14.4.02 Ikaalisissa pidettyyn Sotainvalidien veljesliiton naisjärjestön vuosikokoukseen Kuopion naisjaoston johtokunnan jäsenenä. Vuosikokous keräsi 450 osallistujaa joka puolelta Suomenmaata.

Koko joukko oli upeaa katseltavaa. Naisia, jotka ovat henkilökohtaisessa elämässään ja järjestötyössä osallistuneet sodan haavojen parantamiseen. Hiusten harmaus, askelten lyhyys, mielipiteiden napakkuus ja silmäkulman pilke kertoi kovista kokemuksista, suurista haasteista ja voitetuista vaivoista.

Naisjaostot tarvitsevat toiminnan vahvistamiseksi nuorempaa sukupolvea avuksi. Naisia, jotka ovat valmiita osallistumaan järjestötyöhön ja saattamaan työ loppuun. Menneinä vuosina naisjärjestön perustyötä on ollut auttaa sotainvalideja monilla eri tavoilla. Nyt naisjärjestö keskittyy pääasiassa tukemaan ja kuntouttamaan sotainvalidien puolisoita ja leskiä. Ikaalisen vuosikokous valitsi seuraavaksi kolmeksi vuodeksi Sotainvalidien Veljesliiton Naisjärjestön valtuuston puheenjohtajaksi Terttu Teivaisen Kuopiosta ja valtuuston jäseneksi Aira Kasurisen Siilinjärveltä.

Toimintasuunnitelmaan 2002 on kirjattu naisjärjestön historian kirjoittaminen. Sotainvalidien Veljesliiton Naisjärjestön historia on kappale Suomen historiaa - naisen historiaa - kertomus periksi antamattomuudesta, sitkeydestä, auttamisen halusta, vapaaehtoisesta työhön tarttumisesta aikana, jolloin sitä kipeästi tarvittiin. Työtä on tehty vähin äänin, usein vaatimattomissa olosuhteissa niukkojen tarvikkeiden avulla, mutta tietoisena tehtävän tarpeellisuudesta.

Historian kirjoittaminen on tärkeää, ja se on kunnianosoitus koko sille joukolle, joka yli kuusikymmentä vuotta on tehnyt arvokasta työtään. Se on kiinteä osa tulevien sukupolvien historiaa ja siten merkityksellinen sillanrakentaja menneisyydestä nykyisyyteen. Voisi sanoa, että vielä on paljon tehtävää ja aikaa on vähän, mutta yhdessä saamme enemmän aikaan.

"Muuten havahdun usein ajatuksistani kuin olisin sanomassa jotakin hellää. Sitten huomaan, ettei ketään ole kuulemassa." ( Sakari Räsänen )

Tuula Väätäinen
Sairaanhoitaja

---

Lapset itkevät vanhempiaan

08.04.2002

"Oli kerran köyhä halonhakkaaja, joka asui pienessä töllissä suuren metsän laidassa. Hänellä oli kaksi lasta Hannu ja Kerttu." Näin alkaa kymmeniä vuosia vanha satu Hannusta ja Kertusta, jotka isä ja äitipuoli hylkäsi synkkään pimeään metsään. Hannu ja Kerttu itkivät vanhempiaan toisiaan lohduttaen.

Liian monet tämän päivän lapset itkevät hylätyksi tulemistaan yksikseen tai hoitotätien helmoissa. Aikuisten parisuhteet eivät lasten näkökulmasta katsottuna kestä riittävän kauan riittävän hyvinä. Aikuisilla näyttää olevan yhä useammin tapana rakastua rajusti ja erota kiivaasti. Lapsiin vanhempien ero sattuu yhtä kipeästi olivat vanhemmat avioliitossa tai eivät.

Aikuisten toimeen tulemattomuus toistensa kanssa on monesti ymmärrettävää ja joissakin tapauksissa eropäätös on koko perheen kannalta tervehdyttävää. Luulen kuitenkin, että monesti määrätietoisempi ja sinnikkäämpi asioiden selvittely, vaikka ulkopuolisen läsnäollessa toisi mahdollisuuden jatkaa yhdessä perheenä.

Vanhempien vastuu lapsista ei koskaan pääty. Se jatkuu hiukan muotoaan muuttaen niin kauan kuin elämme. Tämä perusasia näyttää yhä useammin ihmisiltä unohtuvan. Suuntaus näyttää siltä, että kun erotaan toisesta aikuisesta, erotaan samalla omista lapsista. Vanhemmuutta ei ole helppo pitää yllä satojen kilometrein päästä tai jos toiseen vanhempaan on todella vihamieliset suhteet. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä vaikeampi hänen on tilannetta hahmottaa ja luottaa vanhempiinsa.

En oikeasti keksi syytä tai tilannetta, jolloin vanhemman vastuusta ja velvollisuudesta aikuiset pystyisivät irtisanoutumaan, etenkin alaikäiset lasten ollessa kyseessä. Vanhempien parisuhteen ero ei ainakaan anna oikeutta luopua tai luovuttaa vanhemmuutta pois omista käsistä.

Tietysti on myös tilanteita, jolloin aikuisen vanhemmuus on sen kaltaista, että sitä ei voida pitää lapsen kasvun ja kehityksen kannalta sopivana, jolloin asioita on katsottava lapsen edun kannalta ja lasta on suojeltava. Lastensuojelutilanteissa viranomaiset tekevät heille kuuluvaa työtä ja toivoisikin, että ne aikuiset, joilla on valmiudet riittävän hyvään vanhemmuuteen lastensa suhteen, olisivat lastensa lähellä ja tavoitettavissa silloinkin, kun parisuhde ei ota onnistuakseen.

Sellaista vanhempien eroa ei olekaan, joissa lapset eivät kokisi itseään hylätyksi tai jääneensä toiseksi oman isän tai äidin mielessä. Vähintä, mitä eroavat aikuiset voivat tehdä on yhdessä ja yhteistuumin, on kantaa vastuu lapsista ja pysyä näkyvinä ja kosketeltavina lapsilleen.

Erityisesti lasten käyttäminen "tykinkuulina" aikuisten välien selvittelyissä särkee pienen ihmisen uskon vanhempien vastuuseen ja suojelevuuteen. Mitkään olosuhteet eivät oikeuta kohtelemaan lapsia huonosti tai kaltoin, lieventäviä olosuhteita ei ole olemassa.

"Voit puhua entisestä vaimostasi, entisestä miehestäsi ja entisestä työstäsi, mutta et entisestä lapsestasi." ( Suzanne Somers´son Burce)

Tuula Väätäinen
Perheterapeutti
Pohjois-Savon Sosialidemokraattisen piirin puheenjohtaja
Savon Sanomat lukijainsanomat
8.4.2002

---

Taotaan, rauta on kuumaa

25.02.2002

Eletään kiivainta strategioiden ja suunnitelmien aikaa. Kunnissa ja maakunnissa valmistellaan kiireellä, mutta perusteellisesti, toiminnallisia suunnitelmia, jotka luovat visiota sellaiseen tulevaisuuteen, joka mahdollistaa paikallisen ja alueellisen hyvinvoinnin.

Pohjois-Savon maakuntasuunnitelma, joka tähtää vuoteen 2020 on ollut kunnissa lausuntakierroksella. Jokaisella kunnalla on ollut mahdollista yhdessä tai erikseen ottaa kantaa koko maakunnan toimintaa ennakoivaan ja luotsaavaan suunnitelmaan. Tietojeni mukaan palautetta on tullut kiitettävästi ja palautteen pohjalta Pohjois-Savon Liitto työstä maakuntasuunnitelmaa sellaiseksi kuin jäsenkunnat tahtoisivat sen olevan.

On oletettavaa, että maakuntasuunnitelma sisältää myös ns. kompromisseja ja vaihtoehtoistakin toimintamallia. En nimittäin vielä tällä syömisellä usko, että esim. Ylä-Savon seutukunta ja Kuopion seutukunta pääsevät täysin yhtenäiseen ajatukseen siitä, millaisin hankkein, panostuksin ja minne taattaisiin Pohjois-savolainen menestystarina.

Ajattelen, että maakuntasuunnitelma vuoteen 2020 tulee olemaan asiakirja, jota vasten täytyisi myös yksittäisten kuntien voida peilata omaa tulevaisuuden visiotaan. Se ei saa olla irrallinen tai ulkona kunnallisesta realiteetista oleva teos.

Maakuntaliitossa on nyt käynnistetty Pohjois-Savon maakuntaohjelman vuosien 2003-2006 laadinta. Maakuntaohjelma tehdään, kuten maakuntasuunnitelma, yhdessä kuntien, seutukuntien, valtionviranomaisten, alueen elinkeinoelämän, työmarkkinajärjestöjen ja muiden ohjelmatyöhön osallistuvien tahojen kanssa.

Maakuntaohjelma tulee olemaan yksityiskohtaisempi ja konkreettisempi kuin maakuntasuunnitelma. Liitto on pyytänyt klusteriryhmiä ja seutuja tarkistamaan voimassa olevat ohjelmat ja konkretisoimaan niitä niin, että niiden perusteella on mahdollista valita vuosina 2003-2006 toteutettavat ja käynnistettävät hankkeet. Erityisesti ne hankkeet, joilla on merkittävä vaikutus kuntien, seutujen ja maakunnan kehittämiseen.

Maakuntaohjelman laadinta velvoittaa kuntia ja seutuja erityisesti tarkastelemaan suunnitelmiaan ja ohjelmiaan muidenkin kuin itsensä näkökulmasta. Maakuntaohjelman tulee olla lähivuosien konkreettinen toimintaohjelma, jossa valikoituu maakunnan vaikuttavimmat hankkeet. Ohjelma tulee sisältämään myös suunnitelman valtion, kuntien ja yksityisen sektorin rahoituksesta.

Maakunnassa on runsaasti hyviä ja kannatettavia hankkeita ja suunnitelmia, joten karsintaa ja priorisointia joutuu jokainen kunta ja seutukunta tekemään. On parempi tehdä se itse kuin antaa asioiden mennä "huutokauppaan". Kuopion seutu on solminut seutusopimuksen, jonka mukaan seutukunnan muodostavat viisi kuntaa pyrkivät yhdessä tuumin muodostamaan Kuopion seutukunnan yhteisen näkemyksen niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä.

Kuopion seutukunnan sisällä Siilinjärvi lähtee luomaan omaa strategista ajattelu- ja toimintamallia maaliskuussa. Siilinjärvi lähtee varmasti luomaan ja hakemaan vahvaa omaa kunnallista panosta seutukunnan ja maakunnan vahvistamiseksi ja menestykseksi. Näen Siilinjärvellä olevan mahdollisuudet, mutta myös velvollisuudet toimia yhtenä vakautta ja menestystä tuovana kuntana Pohjois-Savossa.

Tuula Väätäinen
Siilinjärvi, Kh-jäsen
Pohjois-Savon Maakuntaliitto, hallituksen jäsen
Siilinjärvi 25.2.2002

---

"Lääkärisairaanhoitajia"

13.02.2002

Yhteiskunta on herännyt talviunestaan. Kauhulla ajatellaan tulevaisuutta, sillä terveydenhuoltoalan työläiset uupuvat, loppuvat ja nostavat kytkintä.

Paheksuen on seurattu Tehy:n suunnitelmia ryhtyä avustamaan työttömiksi kouluttautuvia terveysosaajia ulkomaille. Puheet alkavat olla sitä luokkaa, että Tehyä kohta syytetään hyvinvointiyhteiskunnan murtamisesta. Näinhän se on ollut maailman syrjän, että omille virheille on aina löydetty syntipukki. Yhdeksänkymmentäluku tänne asti on ollut esim. sairaanhoitajien näkökulmasta kummallista aikaa. Työtä on olemassa silmät korvat täyteen, mutta silti työttömyyskortistossa on pitkä rivi koulutettuja hoitajia. Ei siis ihme, jos Tehy ammattiliittona on ryhtynyt huolehtimaan myös työttömistä tai pätkätöissä olevista jäsenistään. Ohjaamaan heitä turvallisesti työmarkkinoilla vaikka ulkomaille.

Toki itsekin ajattelen, että viisainta olisi oman maan kiinnittää ammattitaitoiset osaajat pitämään pystyssä ja rakentamaan laadukkaita hyvinvointipalveluja, mutta pakon edessä tämäkin Tehyn suunnitelma on hyväksyttävä.

Maassa on huutava pula erikoislääkäreistä. Julkinen sektori ei näytä pärjäävän työntekijöiden rekrytoinnissa. Lääkäreiden koulutusta lisätään, mutta sitä kautta helpotusta saadaan vasta vuosien päästä, jos sittenkään. Lehdistä olen saanut lukea, että lääkäreiden tehtäviä ryhdyttäisiin siirtämään sairaanhoitajille, he kun tekevät niitä jo nyt, tilanne vain laillistettaisiin.

Pihaustakaan en ole kuullut tehtävien lisääntyessä ja vaativuuden kasvaessa palkkauksen korjaamisesta. "Lääkärihoitaja" on tehtävästään palkkansa ansainnut, eikö totta. Vai ajatellaanko, että kun jo nyt paikoin hoitajat tekevät lääkäreille kuuluvia tehtäviä omalla pienellä palkallaan, tilanne saa jatkua, ei kai.

On mielenkiintoista seurata, kuinka tulevat tulopoliittiset neuvottelut sujuvat terveydenhuoltoalan näkökulmasta, sillä alahan on jo nyt alipalkattua ja kovalla tohinalla suunnitellaan lisävastuiden sälyttämistä jo valmiiksi työn täyttämille hoitajille. Jäitä hattuun sanoisin.

Kaksikymmentäneljä vuotta terveydenhuoltoalalla työskennelleenä pidän erityisen onnettomana tilannetta, joissa moniammatillinen osaaminen, jossa lääkärillä on tärkeä osa, häviää. On vaarallista, jos lääkärin osuutta ryhdytään liian herkästi paikkaamaan muilla terveydenhuollon osaajilla. Lääketieteellinen osuus potilaan hoidossa on monesti keskeinen ja lääkärin koulutuksen saaneella on sen osa-alueen hoitamisessa parhaat edellytykset. Kuten myös sairaanhoitajilla oman koulutuksensa pohjalta on välttämätön ja vastuullinen osuus potilaan hoidossa.

Akuuteissa ja kriisitilanteissa on jokaisella terveydenhuollon ammattilaisella velvollisuus toimia niillä resursseilla ja valmiuksilla mikä kulloinkin on, mutta mitään pysyvää olotilaa työntekijöiden puuttuminen ei saa synnyttää.

Kovan työpaineen alla hoitajilla ei ole riittävästi aikaa potilaille. Rutiinit ja hoitoon kuuluvat välttämättömyydet vievät ajan tarkkaan. Siihen passaa vielä miettiä lisävastuita. Sairaalassa on läheteillä potkukelkat askeleita jouduttamassa, ehkä ne on huomenna arkipäivää hoitajillekin.

Toivottavasti valtakunnallinen terveysprojekti poikii palveluihin lisää rahaa ja sen mukana lisää henkilökuntaa varmistamaan tulevienkin sukupolvien hyvinvointia, jääkäämme odottamaan.

"Työ on työtä jos siitä maksetaan, mutta harrastus, jos siitä pitää maksaa itse." (Fenley PeterDunne)

Savon Sanomat/lukijainsanomat/puheenvuoropalsta
10.3.2002
Tuula Väätäinen
Sairaanhoitaja
Pohjois-Savon Sosialidemokraattisen piirin puheenjohtaja